Saksalainen toimittaja-kirjailija Maxim Leo kuvailee romaanissaan Talviuni Berliinissä (Gummerus, 2010) äitinsä, silloisen toimittajan, nykyisen historioitsijan Annette Leon kokemuksia ulkopoliittisen aikakauslehti Horizontin palveluksessa. Kylmä sota on jäätävimmillään, informaatiosota kuumimmillaan – ja DDR:läinen Annette Leo aloittanut unelma-ammatissaan, jossa ajattelee toteuttavansa haaveensa asiantuntevasta, lahjomattomasta journalismista. Todellisuus iskee vasten kasvoja:

Useimmilla lehden toimittajista on puolue- ja hallintokoneistotausta, mukana on myös monia entisiä turvallisuuspalveluihmisiä. Lehden osastot toimivat suoraan keskuskomitean ja ulkoministeriön vastaavien asiantuntijaosastojen alaisuudessa. Niissä päätetään, mitä julkaistaan ja miten mistäkin asiasta on kirjoitettava, Maxim Leo kuvailee kirjassaan. Annette Leo yrittää kirjoittaa sekä DDR:ssä että muualla maailmassa havaitsemistaan epäkohdista, mutta kun se ei onnistu, hän turhautuu ja lähtee lopulta kävelemään koko alalta. Lukijalle jää touhusta kylmäävä olo. Ajatukselta on vaikea välttyä: kuinka kukaan on voinut tehdä DDR:ssä toimittajan töitä turhautumatta juuri kuten Leo?

Sitä kysymystä vasten yllättävältä tuntuu, että tutkimusten mukaan monet itäsaksalaiset toimittajat itse asiassa pitivät työstään kovasti. Tämä koski niin puoluekoneiston jäseniä kuin heitä, joilla ei ollut suoraa kontaktia politiikkaan. Varsin monia DDR-journalismi ei siis ajanut hulluuden partaalle, vaan toi elämään lisäarvoa ja mielekkyyttä. Miksi? Samoista syistä kuin missä tahansa muussakin maassa – koska läntisiin maihin verrattavista rajoituksista huolimatta työ antoi mahdollisuuden valaista (edes joitain) pimeitä nurkkia, matkustaa (enemmän kuin tavalliset ihmiset) ja tehdä työtä, jolla oli tarkoitus.

Yleisen käsityksen mukaan itäsaksalaiset toimittajat oli joko alistettu toimimaan tahdottomina poliittisina marionetteina tai sitten he olivat itse alistajia, totuutta tahallaan piilottelevia mädän systeemin ylläpitäjiä. Monet olivatkin. Silti paljon oli myös neutraalin välimuodon edustajia, siis toimittajia, jotka aidosti nauttivat työstään ja pääsivät tekemään tärkeäksi kokemiaan juttuja. Heistä kuulee tänä päivänä harvoin.

Olen istunut viime kuukaudet kamerani kanssa tallentamassa tarinoita DDR:ssä tehdystä journalismista. Niitä minulle ovat kertoneet entisessä Itä-Saksassa työskennelleet toimittajat, joita olen haastatellut työstämääni dokumenttielokuvaan. Elokuva pohtii muun muassa sitä, miltä kontrollin alla työskentely tuntui toimittajista tapahtuma-aikaan ja millaisia ajatuksia sen muistelu herättää nyt. Millaiseen myllerrykseen itäsaksalaisten toimittajien ammatti-identiteetti ajautui reaalisosialismin kaaduttua? Kun journalistit vapaassa maailmassa ovat totuuden etsijöitä, piti heidän DDR:ssä usein vaieta näkemistään epäkohdista. Vai pitikö? Jos piti, miltä se tuntui? Ja miten journalistinen työ sujui yhdistyneessä Saksassa, jossa säännöt olivat toiset?

Tarttuessani projektiini kuvittelin, että valtaosa toimittajatarinoista vastaisi Annette Leon kokemuksia. Yleinen historiankirjoitushan kertoo, että juuri sellaista useimmilla ihmisillä DDR:ssä oli – tukalaa, kurjaa ja vaihtoehdotonta. Hämmästyin, kun opin yliopiston DDR-mediakurssilla, haastateltaviltani ja eri tutkimuksista, että myös kriittistä ja tutkivaa journalismia tehtiin, avoimesti ja puolueen luvalla. Kyllä, valtaosa mediasta toimi tiukan kontrollin alla, mutta joissain tiedotusvälineessä kriittisyys oli sallittua ja joiltain sitä suorastaan odotettiin.

Mitä vain ei tietenkään saanut arvostella. Jokaisen haastattelemani toimittajan mukaan esimerkiksi itse järjestelmän kyseenalaistaminen ei olisi käynyt päinsä, mutta toisaalta sitä varsin harva olisi halunnutkaan tehdä – sosialismia kannattivat lähes kaikki toisinajattelijatkin, he vain toivoivat siitä demokraattisempaa ja avoimempaa. Monia yhteiskunnallisia epäkohtia sen sijaan oli lupa kritisoida, kun arvostelu vain tehtiin tavalla, joka koettiin rakentavaksi. Ei siis, että ”rakennustyömailta ovat materiaalit loppu, eikä rakentamisesta tule mitään”, vaan ”rakennustyömailta ovat materiaalit loppu, mutta sosialistinen yhteiskunta kyllä ratkaisee ongelman”.

Kamerani edessä on istunut vakavakasvoisia journalisteja, joille menneisyys ei ole yksiselitteinen asia. Etenkään se ei ole sellainen, jollaisena DDR-aikaa ja -journalismia nykyään kuvataan – väritön ja ankea vankila, jossa ei saanut puhua, kirjoittaa, ostaa tai edes ajatella muuta kuin sitä, minkä puolue salli. Erästä haastateltavaani lainaten: ”Olin DDR:ssä välillä onnellinen ja välillä onneton aivan kuten olen uudessa Saksassa välillä onnellinen ja välillä onneton. Koin DDR:ssä rakkautta ja sydänsuruja, iloa ja vihaa, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kuten valtaosa ihmisistä, elin tavallista elämää.”

Monille itäsaksalaistaustaisille toimittajille yhteen totuuteen (ankeuteen ja surkeuteen) nojaava historiankirjoitus on vaikea pala niellä. Heille se synnyttää tunteen, että yhä edelleen, 26 vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen heidän odotetaan pyytävän anteeksi ja pahoittelevan, että syntyivät DDR:ään ja toimivat siellä osana propagandakoneistoa, jollaisena maan mediaa sen poikkeuksista huolimatta kuvataan. Aiheesta keskustellessamme yksi haastateltavani puuskahti kameralle: ”Emme ole korruptoituneita sikoja, vaikka olemme DDR:stä. Ei meillä ole mitään velvollisuutta pyytää anteeksi, emme me olleet vastuussa politiikasta.”

Saksojen yhdistymisen jälkeen itäsaksalaisten toimittajien mahdollisuudet työllistyä olivat länsisaksalaisiin verrattuna huonot. Sama päti lukuisiin muihin aloihin. Vuoden 1989 lopulla DDR:ssä työskenteli hieman alle 10 000 toimittajaa. Vuonna 1992 vain puolet heistä oli voinut jatkaa omassa ammatissaan. Kaikki DDR:läiset televisiokanavat lopetettiin. Ne tiedotusvälineet, jotka jatkoivat toimintaansa, siirtyivät länsisaksalaiseen omistukseen ja täytettiin Länsi-Saksasta tulleilla työntekijöillä (usein sellaisilla, jotka eivät olleet pärjänneet Länsi-Saksan ammatillisessa kilpailussa). Itäsaksalaisiin toimittajiin kohdistunut puhdistus toteutettiin siitä huolimatta, että monet heistä sopeutuivat uuteen journalistiseen toimintaympäristöön hyvin. Tutkimusten mukaan entisen DDR:n toimittajista erityisesti nuorin polvi omaksui helposti läntisen tavan tehdä journalismia.

Mietin silloin tällöin, millaista olisi kokea kaikki tuo itse. Menettää työnsä. Nähdä kotimaansa tulevan puretuksi silmiensä edessä. Kokea historiansa kirjoitetuksi todellisia tapahtumia yksinkertaistavalla tavalla ja tulla sen jälkeen syyllistetyksi asioista, joista ei ole vastuussa. Niin lukuisille itäsaksalaisille toimittajille kävi, mutta toisin kuin Annette Leon tarinan kaltaisille hahmoille, heidän kohtalonsa eivät juuri kerää sympatiaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saksalainen ei luota Facebookiin – eikä pitäisi suomalaisenkaan - 15.06.2016
• Suomalaisen ja saksalaisen journalismin eroista, osa I - 03.05.2016
• Kuinka nähdä Itä-Berliini toisin - 17.03.2016
• Rosa Luxemburgin tarina on Saksan kiehtovin murhamysteeri - 13.01.2016
• Berliinin kokonaiskoulupäivästä kannattaisi ottaa mallia Suomeen - 22.12.2015
• Uuden Saksan lapset - 04.11.2015