Pakkasin viikkokausien helteiden tukahduttavaksi lämmittämässä asunnossa tavaroita kotimatkalle, kun kirjahyllystä sattui käteen Christopher Isherwoodin teos Goodbye to Berlin. Istahdin sohvalle, aloin lueskella sitä, ja unohdin pakkaamisen.

Isherwood on kuuluisimpia Berliinin kuvaajia. Hän syntyi varakkaaseen brittiperheeseen, joka muutti paikkakunnalta toiselle kenraali-isän komennusten mukaan. Isherwood ei juurtunut minnekään. Hän opiskeli Cambridgessa ja tutustui siellä toiseen tulevaan kirjailijaan W.H Audeniin. Kummatkin olivat homoseksuaaleja, mitä konservatiivinen yläluokka ei hyväksynyt. Vuonna 1929 Isherwood pakeni ahdistavaa ilmapiiriä Berliiniin. Hän kotiutui kaupungin suvaitsevaiseen ja dekadenttiin tunnelmaan. Kun natsit nousivat valtaan 1930-luvun alussa, Isherwood joutui jättämään Berliiniin. Hän muisteli kaupunkia kaiholla läpi vuosien ja kirjoitti ajastaan täällä omaelämäkerrallisen teoksen Goodbye to Berlin (suom. 1976 Jäähyväiset Berliinille). Bob Fosse ohjasi sen pohjalta menestyselokuvan Cabaret. Muistattehan Liza Minnellin, joka teki elokuvassa läpimurtoroolin Kit Kat -klubin
kabareelaulajana Sally Bowlesina?

Minäkin olen jättämässä kaupungin, en tietenkään yhtä dramaattisesti kuin Isherwood, mutta yhtä kaikki ristiriitaisin tuntein. Kymmenen kuukautta meni ohi humauksessa. Niihin mahtui kaikenlaista. Välillä oli tylsää arkea, jolloin mietin, miksi ihmeessä olin jättänyt tutun ”mukavuusalueeni” ja lähtenyt kitkuttamaan pienellä stipendillä vieraaseen kaupunkiin. Enimmäkseen oli kuitenkin hauskaa, jännittävää ja antoisaa. Parasta oli tutustua uusiin ihmisiin ja huomata, että osasin vielä sekä opiskella että oppia uutta. Jopa saksaa!

Jään Isherwoodin lailla kaipaamaan Berliiniä: kahviloita, joissa voi istua tuntikausia lukemassa kirjaa, puistojen lehmuksia, joiden siimeksessä on ihana levähtää kesken kesäpäivän helteen, U-Bahnin räminää sen kiitäessä kolisten pitkin Schönhauser Alleeta, Kollwitzplatzin lauantaimarkkinoita viini- ja currywursttarjoiluineen, ankean kodikasta Alexanderplatzia – sekä tietysti lähi-Edekan ystävällistä kassarouvaa, joka muistaa aina toivottaa hymyillen ”Schönen Tag”. Mahtaako hän ihmetellä, minne olen kadonnut, kun en ensi viikolla tulekaan ostamaan joka-aamuisia vastaleivottuja sämpylöitä?

Ei ole toista Berliinin kaltaista suurkaupunkia. Koko Euroopan historia on täällä läsnä, minne tahansa menetkin. Se on lukemattomissa museoissa, romahtaneen muurin jäänteillä, Potsdamer Platzilla, Oranienburgissa Sachsenhausenin keskitysleirillä. Ei ole myöskään ilmapiiriä, joka vetäisi vetoja Berliinille. Se on kulturelli, kansainvälinen, rento ja
suvaitsevainen.

Tapasin taannoin pitkään Berliinissä asuneen suomalaisen taiteilijan. Kun kerroin hänelle olevani lähdössä Suomeen, hän naurahti ja sanoi: ”Lähde vaan, mutta veikkaanpa, että palaat pian. Kun on kerran asunut Berliinissä., ei enää osaa olla muualla.”

Hän oli varmasti oikeassa. Onneksi kotona odottavat arjen haasteet ja rutiinit: esikoinen lähtee opiskelemaan ja kuopuksella on edessä abivuosi. Lähikuukaudet kuluvat niihin ja töihin orientoituessa nopeasti. Huoleton stipendivuosi on ohi, ja olen taas perheenäiti, jonka pitää revetä yhtä aikaa joka suuntaan. Sekin on pienen tauon jälkeen (ehkä) hauskaa.

Niinpä suljen Isherwoodin kirjan, jatkan pakkaamista ja sanon Cabaret’n Kit Kat –klubin seremoniamestarin lailla jäähyväiset Berliinille: Auf Wiedersehen, à bientôt…

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Rakkain terveisin äiti - 02.06.2014
• Sähköposteja mustaan aukkoon - 02.05.2014
• Elämää Schönhauser Alleella - 31.03.2014
• Nuoren miehen painajainen - 03.03.2014
• Hullunhauska saksan tunti - 20.01.2014
• Lukupiiri metrossa - 05.12.2013
• Äiti hyppäsi tuntemattomaan - 30.10.2013