Viikon sisään kohdalleni sattui kaksi isoa joukkohurmiota. Ensin sain liput kuin puoli sattumalta amerikkalaisen jalkapallon ratkaisuotteluun Seattlessa, vastakkain olivat Seattle Seahawks ja New Orleans Saints. Vain pari päivää sen jälkeen presidentti Barack Obama piti puheen Tusconin-joukkomurhan uhrien muistotilaisuudessa. 

Pelin näin livenä, presidentin puheen ruudulta, mutta jälkihurmiota toki myös livenä. 

Seattle Seahawksien kotiyleisö on kuuluisa kovaäänisyydestään. Totta totisesti huuto ja jyrinä olivat sitä luokkaa, että korvatulpat olisivat olleet tarpeen. Keli oli liki pakkasen puolella, mutta 72 tuhatta ihmistä hyppi, huusi ja hymyili. Jo tovin jälkeen olin vakuuttunut, että kyseessä on hurjin urheiluhurmio mitä olen todistanut. 

Ensin Seattle putosi tappiolle. Mutta huuto vain yltyi, ja pian kotijoukkue olikin johdossa. Sitä high-fiven ja halausten määrää. Monen silmäkulmissa kimalsivat kyyneleet. Parjattu ja piiskattu joukkue ja sen kannattajat tarttuivat jatkopaikkaan kiinni. 

En voinut kuin ihailla murheenalhosta nousemisen taitoa. En pystynyt olemaan kyyninen ja pitämään joukkohurmiota ylilyöntinä, vaikka ensin yritin. Iskin ylävitosta ventovieraiden kanssa. Olin osa 72 tuhannen ihmisen kaveripiiriä. 

Yleisön yhtenäisyys oli suoraan kuin amerikkalaisuuden käsikirjasta: halauksista pääsivät osallisiksi myös neworleansilaiset kannattajat. Sinä iltana eivät maalliset murheet Seattlessa painaneet. Ihan kaikki puhuivat sujuvasti jalkapallosta. 

Obaman puheessa oli paljon samaa joukkohurmiota. Ennakkoon asiantuntijat kaipasivat sujuvalta, mutta hiukan kivikasvoiselta johtajalta vihdoin joitain merkkejä tunteesta ja osallistumisesta. 

Käsikirjoitus oli kunnossa. Puheessa oli paljon toistoa, monet lauseet kertautuivat kolmesti, aina hiukan painokkaammin, taidetauon jälkeen, kuten dramaturgian säännöt sanovat. Laskelmoitua, mutta osuvasti ja kansaan uppoavasti. Facebook- ja Twitter-päivitykset kertoivat reaaliaikaisesti, että kukaan muu ei laskelmointia murehtinut kuin minä. 

Sitten tuli se mitä oli kaivattu ja odotettu: tahaton tauko, sanan tarttuminen kurkkuun, pieni aukko presidentin panssariin. Obaman yleisö nousi antamaan standing ovationin, halaukset vieruskaverille, ja kyyneleet täyttivät Arizonan areenan. Tuli välittömästi mieleen jalkapalloyleisön spontaanit halaukset ja ylävitoset katsomossa. 

Minäkin unohdin seurata puheen kaarta ja pohtia siihen käsikirjoitettuja käänteitä. 

Olikin mielenkiintoista jälkikäteen nähdä, miten puhe kulki – apuna New York Timesin hieno multimediaviritys (avaa linkki). 

Rytmi on toistuva amerikkalaisuuden rytmi – innostavine käänteineen, toistoineen, taukoineen. Sujuvasti kohti vääjäämätöntä onnellista loppuratkaisua. 

Ystäväni olivat hehkussa vielä seuraavana aamunakin. Presidentti teki paluun kansalaisten sankariksi. Joukkohurmio oli taas arkipäivää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pros & cons - 16.06.2011
• Itsestäänselvyydet hittituoteeksi - 21.03.2011
• Sylttytehdas, robotti vai ihka aito toimittaja? - 01.02.2011
• Viisi askelta moderniin journalismiin - 15.12.2010
• Pelottelun ja mustamaalauksen aika - 01.11.2010
• Paikallisuus on uusi must(a) - 30.09.2010
• Kaupungin paras - 31.08.2010