Lehtitoimittajan arki näyttää melko samalta niin Ilta-Sanomilla, Helsingin Sanomilla kuin täkäläisessä San Francisco Chronicle –sanomalehdessäkin. Kahdessa ensimmäisessä olen työskennellyt ja viimeksi mainitussa käynyt äskettäin “luokkaretkellä” toimittajakoulumme opiskelijoiden kanssa.

SF Chronicle on vähentänyt väkeä juuri sadalla hengellä ja toimittajapiireissä lehden kerrotaan odottavan kuoliniskua. Meille vieraille johto väitti kaiken olevan nyt mainiosti: Kyllä, jäljelle jääneet toimittajat painiskelevat toki kasvaneen työtaakan ja laajentuneen tehtäväkirjon kanssa, mutta ei, he eivät valita koska rakastavat työtään niin paljon. 

Kirkkain silmin lausutut vakuuttelut vahvistivat käsitystäni siitä, että Yhdysvalloissa positiivisuus on aina hyve, tilanteesta viis. Hipsiessämme SF Chroniclen kokolattiamaton peittämillä käytävillä tuli itselleni kovin nostalginen olo. Katselin 90-luvun pöytäpuhelimia ja vitsikkäitä artikkelileikkeitä avokonttorin seinillä. Meille esiteltiin nörtähtäviä, hieman taiteellisia tai erikoisia persoonia, jotka kuuluvat jokaisen kunnon lehden toimittajakaartiin. 

Kiinnostavin heistä oli talon ylpeys, 90-vuotias tiedetoimittaja David Perlman. Hänestä tosin näimme vain selän, koska toimittajaveteraanilla oli kovin kiire: deadline painoi päälle. Esimiehen mukaan Perlmanin tehtäviin, siinä missä muidenkin, kuuluu tuottaa myös lehden verkkojulkaisun jutut. Erillistä verkkotoimitusta kun ei ole. (Perlmanista voi lukea lisää New York Timesin henkilöjutusta). 

Oli siis ikä, kokemus tai väline mikä hyvänsä, vaaditaan kaikilta toimittajilta monipuolistumista. Freelancereiden paineet ovat vieläkin kovemmat. Yhä useampi friikku tekee perustyönsä lisäksi nettivideoita, pitää blogia, käyttää twitteriä ja promoaa itseään Facebookissa. Ja olitpa toimittaja missä välineessä hyvänsä, ei parane unohtaa journalistin perustaitoja eli osata ideoida, tutkia, haastatella, havainnoida, vetää johtopäätöksiä ja oppia koko ajan uutta, seurata aikaansa, tulkita, selittää ja bongata. Muuten jäät siviilibloggaajien ja amatöörien jalkoihin, eikä silloin ainakaan kukaan halua maksaa työstäsi! 

”Tulevaisuudessa alalla pärjäävät superihmiset”, tuumaa myös Richard Koci Hernandez, yksi opettajistani. Hän vetää UC Berkeleyssä multimediakursseja maisteriopiskelijoille, joista muuten osa on työttömyyttä paenneita kokeneita toimittajia. Koci auttaa hiomaan heistä superihmisiä, joiden joukkoon hän mielestäni ehdottomasti kuuluu (käy toteamassa sama hänen nettisivullaan). 

Kocin mukaan yhden välineen ihmiset, kuten pelkästään kirjoittavat toimittajat tai tv-toimittajat, eivät jatkossa pärjää kaventuneilla työmarkkinoilla. Verkkotaidot ovat kovaa tavaraa. Kun satoja irtisanotaan ja lehtiä lakkautetaan Yhdysvalloissa, jotkut sanomalehdet hakevat yhä työntekijöitä – eivät kuitenkaan toimittajia vaan web-kehittäjiä. 

Kuten hyvin tiedämme, suurin ongelma ei edes ole toimittajien ammattitaidon kehittäminen. Tietenkin perusfiksu toimittaja oppii käyttämään uusia välineitä sekä ainakin siedettävästi kuvaamaan, editoimaan ja ties mitä muuta. Ne jotka eivät halua tai jaksa venyä, vetäytyvät alalta. Tuttu kysymys kuuluukin, kuinka säilyttää toimittajan ammatti ja laatujournalismi sekä se, kuinka saada ala taas kannattamaan pitkällä tähtäimellä. Näiden ratkaisemiseenkin tarvitaan kai joku superihminen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Multimediapainajainen Amerikassa – osa 1 - 10.03.2010
• "Hippiyliopisto" lakkoili budjettileikkauksia vastaan - 20.11.2009
• Kalifornian Lyyti alkoi kirjoittaa - 10.09.2009