”Kuinka moni teistä katsoo television broadcast-kanavia”, kysyi professori meiltä ensimmäisellä opintoviikolla Berkeleyssä. Minä viittasin, juuri kukaan muu salissa ei. Se oli minusta hieman outoa: eivätkö toimittajaopiskelijat todella katso enää lainkaan televisiota?

Vasta myöhemmin ymmärsin, että professori tarkoitti termillä nimenomaan television ilmaisia kanavia. Jos olisin tiennyt, en olisi viitannut – mekin olimme nimittäin juuri ostaneet kotiimme kaapelikanavapaketin.

Ensimmäisellä viikolla uudessa kodissamme olimme yrittäneet katsoa iltaisin television ilmaista kanavatarjontaa. Surffailimme epätoivoisesti kanavalta toiselle etsien jotain muuta katsottavaa kuin Hollywood-uutiset, oikeussaliin sijoittuvat tosi-tv-ohjelmat ja espanjankieliset telenovelat.

Ehkä en ole nyt ihan reilu: ilmaiskanavilta tulee myös monia laatusarjoja, jos vaan viitsii etsiä. Me emme viitsineet. Siksi en muista kanavilta muuta katsomisen arvoista kuin uusinnat Julia Childin kokkiohjelmista 1970-luvulta, konservatiiveihin kallellaan olevat Fox Newsin uutiset ja päivän, jolloin yksi kanava näytti tauotta republikaanien puoluekokousta. Kaikki muu vaikutti olevan levotonta, meluisaa, mainosten jatkuvasti katkomaa roskaa. Me taas kaipasimme iltoja, joina voisimme pitkän päivän jälkeen maata sohvalla, kaataa lasiin viiniä ja katsoa takuuvarmaa laatutelevisiota, helposti. Me halusimme HBO:n draamasarjat. Me halusimme CNN:n uutiset. Niinpä me liityimme siihen kahteen kolmasosaan amerikkalaisista, joka voi katsoa kotonaan kaapelikanavia.

Kaapelikanavapaketit ovat kalliita. Meidänkin suppea kanavapakettimme maksaa netin kanssa yhteensä 110 dollaria kuukaudessa. Se on taloudellisessa taantumassa yhä useammalle liian suuri summa. Silti kaapelikanava on amerikkalaisen, keskiluokkaisen elämäntavan symboli, josta moni luopuu pahimmassakin rahapulassaan vasta viimeisenä. Median kuluttamisen muutokset, kuten sarjojen lataaminen laillisesti tai laittomasti netistä, ovat tehneet jakolinjoista entistä mutkikkaampia, mutta yksi karkea jako menee Yhdysvalloissa yhä näin: kaapelikanavien katsojat ovat esikaupungeissa asuvaa keskiluokkaa, ja kaapelitelevisio on harvinaisempi alueilla, joissa on matala tulotaso, kuten kaupunkien köyhissä lähiöissä ja syrjäseuduilla.

Nykyään kaapelikanavien – tai television ylipäänsä – puute ei estä ihmisiä löytämästä haluamaansa mediasisältöä. Osalle taas jo televisio sinänsä edustaa roskakulttuuria. Silti en voi olla miettimättä, kuinka erilaisessa mediaympäristössä kaapelikanavien ja ilmaiskanavien ääressä kasvaneet Yhdysvalloissa elävät. Vasta muutettuani liberaaliin Kaliforniaan olen alkanut sisäistää, kuinka kulttuurisesti jakautunut tämä maa tosiaan on. Se näkyy kaikkialla mediakentässä: sanomalehdissä, uutisissa, televisiossa. Itse kotonaan CNN:ää katsovat ja New York Timeisia lukevat toimittajat ovat yleensä – ehkä hieman alentuvasti – huolissaan alemmasta keskiluokasta ja työväestä, joka imee itseensä Fox Newsin konservatiivista agendaa. Mutta silti niin sanotut laatukanavat ja -lehdetkin ovat täällä vielä Suomea paljon selvemmin oikealle tai vasemmalle, konservatiiveihin tai liberaaleihin kallellaan. Eivätkä koulutetutkaan ihmiset ole, tietenkään, immuuneja median ja muun elinympäristönsä välittämälle maailmankuvalle – vaikka moni mielellään toki tahtoisi uskoa niin.

Monissa amerikkalaisissa sanomalehdissä on käytössä vaikeasti suomennettava tehtävänimike, ”public editor”. Public editorin tehtävä on ristiriitainen: hän on eräänlainen lukijoiden asiamies, joka ottaa vastaan lukijoiden palautteen ja vastaa heidän kysymyksiinsä. Hän työskentelee uutiskoneiston ulkopuolella, mutta on silti lehden palkkalistoilla. New York Timesin public editor Arthur S. Brisbane kirjoitti elokuun lopussa lehteen kiinnostavan kolumnin. Hänen mukaansa New York Times tekee yhä hyvää työtä säilyttääkseen lehden uutisoinnin puolueettomuuden. Brisbanen mukaan ongelma on kuitenkin se, että lehteä muokkaa samanmielisyyden kulttuuri, jota on vaikeaa huomata lehden sisäpuolelta. Suurin osa lehden toimittajista on poliittiselta arvomaailmaltaan niin sanottuja ”progressiivisia”, siis liberaaleja, ja se välittyy Brisbanen mukaan turhan vahvasti lehden sivuilta. Uutiset ovat kyllä puolueettomia, mutta arvomaailmaa välittyy aihevalinnoissa: esimerkiksi Occupy-liike ja homoavioliitot saavat Brisbanen mukaan lehdessä merkitystään suuremman tilan, ja vaikuttavat jo pikemminkin kampanjoinnilta kuin uutisten aiheilta.

Jos toimittajalla on minkäänlaista ammattiylpeyttä ja -etiikkaa, hän tuskin on tietoisesti puolueellinen uutisoinnissaan – kolumnit ja muu avoimesti mielipiteellinen aineisto ovat asia erikseen. Mutta New York Timesia vaivaa sama ongelma kuin monia muitakin mediota, niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Toimittajat ovat taustaltaan aika homogeeninen joukko. He ovat enimmäkseen keskiluokkaista väkeä, niitä kaapelikanavien ääressä kasvaneita. Heidän maailmankuvansa on aika usein 2000-luvun hyväosaisen, koulutetun, liberaalin kaupunkilaisen maailmankuva, heidän mielenkiinnon aiheensa tästä maailmankuvasta kumpuavia.

Yhdysvalloissa toimittajan työllä itsensä elättäminen on tosin monelle nuorelle toimittajalle nykyään kaukaista fantasiaa. Ainakin sitä edeltävät vuodet palkattomissa harjoitteluissa ja freelance-töissä, joiden palkkiotaso on suomalaisittainkin naurettava. Koska myös New York Times käyttää huoletta ilmaisia harjoittelijoita, lehden lopulta palkkalistoilleen rekrytoima joukko muuttuu tuskin jatkossa nykyistä monimuotoisemmaksi. Aika harva voi nimittäin tehdä kalliiden yliopsito-opintojen jälkeen vielä liudan palkattomia harjoitteluja muulla kuin vakavaraisten vanhempien ymmärtävällä tuella.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tältä näyttää J-School - 21.05.2013
• Opeta itseäsi - 04.04.2013
• Vaihtoehtokulttuurien sulatusuuni - 15.03.2013
• Kamppailu lautasella - 19.11.2012
• Tohtori teki hiekkakakun - 08.10.2012
• Stipendiblogi: Journalismia älypuhelimella - 14.09.2012