Oxfordin vuotta on vielä yksi kokonainen lukukausi jäljellä, mutta mieli on jo vähän lähdön tunnelmissa. Ei ei ei, älä ajattele niin, vielähän on jäljellä melkein kolme kuukautta, paras osa Englannin keväästä ja kesästä, vielä uusi satsi stipendiaatteja ympäri maailmaa ja tutkimustyökin tekemättä. Silti aivot tekevät jo suunnitelmia tavaroiden pakkauksesta, tulevista työkuvioista, neuvojen listaamisesta seuraaville suomalaisvaihdokeille.

Syksy Oxfordissa meni tiivistahtisesti. Lähdin paikan päälle ajoissa, jo syyskuun puolenvälin jälkeen, ja hoidin käytännön asiat ennen opiskelujen alkua – asunnon varustelu suomalaiskuntoon (ikkunoiden tiivistäminen, uudet silikonisaumat kylppäriin), pankkitilin avaaminen, puhelinliittymän hankkiminen, polkupyörän osto ja lähimpien ruokakauppojen kartoitus. Samalla sai myös henkisesti aikaa siirtyä uuteen maailmaan, hengittää historiallisen kaupungin ilmapiiriä. Kaupungilla kävellessä yritti sulatella ajatusta, että nämä katukivet, nämä siniseen taivaaseen piirtyvät tornit, ”dreaming spires”, tämä on uusi kotini.

Parin viikon sulatteluaika tuli tarpeeseen, sillä Michaelmas-syyslukukausi alkoi heti rysähtäen. Yliopiston luennot ja kurssit julkistetaan vasta viikko ennen luentojen alkua, joten kymmeniä tai satoja luentolistoja piti käydä vauhdilla läpi. Haluanko tutustua komediakäsitykseen englantilaisessa kirjallisuudessa, pohtia poliittista islamia, vai menisinkö astrofysiikan luennoille? (Valitsin kaikki nämä ja paljon muuta). Sitten piti tutustua muihin Reutersin syksyn stipendiaatteihin, sopia ensimmäinen tapaaminen tutkimuksen ohjaajan kanssa ja kulkea kartta kädessä etsimässä luentosaleja.

Koko Oxfordin yllättävän aurinkoinen syksy tuntui menevän humauksessa opiskeluissa ja muiden fellowsien kanssa harrastaessa, niin että kolmen kuukauden aikana ei tullut Suomessa käytyä kertaakaan. Tosin Skype oli ahkerassa käytössä.

Oxfordin älykköpilvestä oli melkoinen siirtymä takaisin jouluksi koti-Suomeen perheen pariin. Ensi alkuun Helsingin valtava lumimäärä tuntui oudolta jalan alla, uutisia katsoi vähän ihmetellen – niin tuttua, mutta samalla jotenkin niin outoa. Juuri kun alkoi juurtua takaisin vanhoihin maisemiin, oli edessä lähtö takaisin Oxfordiin ja kiireinen kakkoslukukausi, Hilary.

Uusia stipendiaatteja aloitti tammikuussa yhtä paljon kuin meitä vanhoja oli jäljellä. Samalla kun haikeana ikävöi vuoden lopussa pois lähteneitä opiskelukavereita, yritti tutustua uusiin ja olla miettimättä sitä, että nämäkin ennen pitkää lähtisivät. Tutkimustyö alkoi kunnolla hahmottua: viimeiset lähdeteokset sai luettua, sisällysluettelo tarkentui ja alkoi haastattelujen teko ja ensimmäisen kappaleen kirjoittaminen.

Me suomalaisstipendiaatit sparrasimme toisiamme, analysoimme toistemme tutkimussuunnitelmia, ehdotimme näkökulmia, mietimme asiantuntijahaastateltavia. Jopa shoppailureissulla ratkoimme niin innoissamme tutkimusongelmia, että ajoimme bussilla kauas Bicester Outlet Villagen ohi ja päädyimme kielletylle vankila-alueelle. Bussikuski jätti meidät vankien omaisten huoneen eteen (”No bags, no guns, no drugs, no newspapers inside” – miksiköhän sanomalehdet ovat vaarallisia?) ja tuli noutamaan meidät paluumatkallaan puolen tunnin päästä.

Johonkin se toinenkin lukukausi kului, vielä paljon nopeammin kuin syksy. Nyt pääsiäislomalla Suomessa olo on kuin kahden maailman välissä: toisaalta järjestää jo tulevia koti- ja työasioita kuntoon, toisaalta ajatukset vetävät takaisin toiseen kotiin, Oxfordiin. Mieli on vähän stressaantunutkin siitä, miten saisi vielä kaiken irti viimeisistä kuukausista. Tutkimus on tehtävä valmiiksi ja siitä pitää tulla kiinnostava ja relevantti, piiskaan itseäni. Ja samaan aikaan sitä buukkaa ystävien vierailuja Oxfordiin ja laskee mitä tavaroita heidän mukaansa voi jo laittaa Suomeen vietäväksi.

Kun nyt vain vielä pystyisi heittäytymään kokemuksiinsa ja olemaan huolehtimatta liikaa. Että vain nauttisi vielä ainutlaatuisesta loppuvuodesta Oxfordissa, eikä stressaisi siitä onko osannut tehdä siellä niitä oikeita asioita ja käyttää kaikki mahdollisuudet hyväksi. Että osaisi rentoutua, kävisi vielä parhailla luennoilla, kirjoittaisi joka päivä pari tuntia, ja menisi sille yliopistoklubin soutukurssille Isis-joelle (mitenkähän he testaavat sen, osaavatko kurssilaiset uida vaatteet päällä?). Hei Oxford, täältä minä taas tulen!

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Musiikki on bisnestä - 28.05.2013
• Pojasta polvi vai omena puusta - 19.02.2013
• Oldies and newbies - 23.01.2013
• Kaksi yhden hinnalla - 04.12.2012
• Suosikkivärit: sininen, punainen ja valkoinen - 29.10.2012
• Satusetiä ja murhaturisteja - 02.10.2012