Kun hurjan intensiivinen vuosi journalismikoulussa lähestyy loppuaan, tulevaisuus kummittelee mielessä. Takataskussa ovat uusi tutkinto ja päivitetty ansioluettelo, mutta vakituiset työpaikat tuntuvat olevan kiven alla. Koulun ilmoitustaulut ovat täynnä ilmoituksia harjoittelupaikoista ja määräaikaisista töistä. Keskustelutilaisuuksissa vierailevilta puhujilta tentataan neuvoja työnhakuun ja urasuunnitteluun. Ja neuvoja riittää. Neuvoista mieleenpainuvin on kuitenkin yksinkertainen: katso ympärillesi. Työpaikan tai uusien taitojen sijaan arvokkain asia, joka koulusta jää käteen saattavatkin olla kaverit.

Vuonna 2011 toimittaja Robert Krulwich piti Berkeleyn yliopiston journalismikoulun valmistujaispuheen. Siinä hän sanoi, että on olemassa ihmisiä, jotka odottavat suurta mahdollisuutta. He etsivät paikkaansa suurista mediayhtiöistä ja kärsivällisesti odottavat omaa vuoroansa kiiveten ylöspäin askel kerrallaan. Puheessaan Krulwich totesi myös, että on ihmisiä, jotka eivät odota. Hän luonnehti, että elämme aikakautta, joka kuuluu ystäville portaikon alemmilla askelilla. He ovat, hänen mukaansa, niin sanottuja “friends in low places.” Ystäviä, jotka nyt huomaavat tekemisesi ja pitävät puoliasi. Ystäviä, jotka loppujen lopuksi saattavat olla suurin vahvuutesi.

Neuvo on viimeisen vuoden aikana toistunut eri puhujien suulla. He käskevät meitä katsomaan ympärillemme. Kuka istuu vieressämme? Onko matkan varrella mukaan tarttunut partnereita ja ystäviä, joiden kanssa on helppo tehdä töitä? Sen sijaan, että koputtelemme joukolla mediatalojen ovia, ehkä meidän kannattaakin pitää kiinni toisistamme ja luoda yhdessä jotain omaa. Ajatus antaa lohtua: vierestä löytyy fiksuja ja lahjakkaita ystäviä.

Tietysti tässä neuvossa on jotakin perimmäisen amerikkalaista. Kun muutama vuosi sitten valmistuin yhdysvaltalaisesta yliopistosta, olin hämmentynyt, kun usea koulukaveri sanoi aikovansa perustaa yrityksen 22-vuotiaana vastavalmistuneena. Vaikka ajatus amerikkalaisesta unelmasta edustaa taakse jäänyttä aikaa, silti täkäläiseen mentaliteettiin kuuluu uskallus ottaa riskejä ja yrittää ilman lamaannuttavaa epäonnistumisen pelkoa.

Ehkä monille tässä asenteessa näkyy myös Y-sukupolven ajattelu. Viime vuoden aikana pari-kolmekymppisten länsimaalaisten sisäinen maailma on ollut yhdysvaltalaisen median pakkomielteenä – melkein vitsiksi asti. Artikkelien mukaan sukupolven edustajat ovat kärsimättömiä ja itsekeskeisiä. He kuvittelevat ansaitsevansa jotain pelkästään olemalla olemassa. Työn täytyy olla merkityksellistä, haastavaa ja palkitsevaa. Yhden onnistuneen duunin jälkeen Y-sukupolven edustaja odottaa latte kädessään ylennystä ja palkankorotusta.

Totuus on, että parjattu Y-sukupolvi on aikansa kuva. Ihmiset eivät kasva umpiossa. Y-sukupolven edustajat niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ovat vuosien ajan valmistuneet työttömiksi. Kauan kontannut talous ei ole vieläkään jaloillaan. Kun pitkät työurat erityisesti mediassa ovat kadonneet lopullisesti, ihmiset etsivät merkitystä muualta. Vaikka yhteistyö ja hyvät partnerit ovat tietysti aina olleet tärkeitä, he luovat nyt verkoston, joka aiemmin ehkä löytyi työpaikalta.

Median murros alkoi jo ennen vuoden 2008 talouden romahdusta. Nyt juuri “mene ja tee” mentaliteetilla perustetut verkkojulkaisut Buzzfeedista PolicyMiciin nakertavat perinteisen median leipää. He myös palkkaavat uusia tekijöitä. He tuottavat mediaa, jota Y-sukupolvi kuluttaa. Taannoin Columbian journalismikoulu järjesti urapäivän, jonne kokoontuivat kymmenet työnantajat. Kertonee paljon, että hyvin perinteisen journalismikoulun opiskelijoiden joukossa suosituimpia rekrytoijien pöytiä olivat juuri verkkojulkaisut ja esimerkiksi gonzo-tyylisen journalismin lippulaiva Vice.

Tuona päiväna Krulwichin sanat kaikuivat korvissani, kun osallistuin työhaastatteluun suuren kansainvälisen mediatalon rekrytoijan kanssa. “Et ehkä heti pääse tekemään, mitä haluaisit tehdä, mutta jos paiskit töitä ja vuosien myötä todistat itsesi, pääset lopulta haluamallesi paikalle,” rekrytoija sanoi. Vastasin kysymyksiin parhaani mukaan, mutta vatsan pohjassa myllersi hiljainen pakokauhu. Odottaminen vaikuttaa turvalliselta, mutta kun on heitäkin, jotka eivät odota. Katsoin ympärilleni, ja totesin heidän pöytänsä olevan salin toisella puolella.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tämä ohjelma televisioidaan, mutta missä on televisio? - 11.02.2014
• Mitä siitä kertoisin - 13.12.2013
• New Yorkin ihmiset - 18.10.2013
• Kuuleeko sosiaalinen media – täällä monitaitoinen toimittaja - 19.08.2013