Reuters-instituutin perjantai-illan seminaarit Nuffield Collegen arvokkaassa seminaarihuoneessa ovat tiukasti off the record, mutta kerron kuitenkin vähäsen. Eräänä perjantaina puhujana oli BBC:n legendaarisen tutkivan ohjelman Panoraman Jane Corbin puhumassa Lähi-Idästä. Corbin oli viimeisen päälle tyylikäs ja ladylike, melkein liian rypytön ja hohtavahampainen ollakseen pitkällä keski-iän huonommalla puolen. Tai sitten hänellä on Joan Collinsin ”geenit”.

Ennenkuin joku pääsee sanomaan, että naisia arvostellaan ulkomuodon ja miehiä osaamisen mukaan, menen asiaan. (Miehiä vain on vaikea arvostella ulkomuodon mukaan, kun kaikilla aina samanlaiset tylsät puvut päällä. Jos joku tulisi Nuffieldiin verkkareissa, kertoisin siitä kyllä.)

Corbin kertoi työstään eri puolilla Lähi-Itää. Viime viikolla Afganistan, ensi viikolla Iran. Sitten Saudi-Arabia, Irak ja Jemen. Suurinpiirtein näin. Mukana suuri määrä kalustoa, loistava kameramies, ja paikalta palkatut fixerit ja tulkit, joita on joskus pakko auttaa ulos maasta.

Lopuksi Corbin sanoi, että ruvetkaa ihmeessä kansainvälisiksi journalisteiksi! Menkää maailmalle tekemään juttuja! Älkää olko nojatuolikommentaattoreita, älkää luottako pelkkiin uutistoimistoihin!

Mieleni teki sanoa, että kiitti vaan vinkistä. Aloitankin ensi viikolla soittamalla vaikkapa Yleisradioon. ”Salla tässä terve. Ajattelin tehdä tutkivaa journalismia Iranissa. Tarvitsisin turvallisuuskoulutusta, rahaa tulkkiin ja fixeriin, vähintään kaksi kuukautta (palkallista) paikallaoloaikaa (päivärahoineen) ja siihen päälle (palkallista) aikaa jutun tekoon.”

Saattaisin joutua syytteeseen kuolemantuottamuksesta. Langan päässä joku varmasti kuolisi nauruun.

Ei ole Corbinin vika, että hän aloitti tutkivana journalistina silloin, kun siitä vielä maksettiin ja sitä arvostettiin, eikä sekään ole hänen vikansa, että BBC:llä vain kertakaikkiaan on enemmän rahaa kuin useimmilla muilla uutistaloilla. Hänellä on nimeä, hän on tehnyt loistavia juttuja, tottakai hän saa ansaitsemansa resurssit.

Mutta kuinka moni journalisti Suomessa oikeasti saa?

Minä en ole tähtitoimittaja, mutta olen kuitenkin harjoittanut ”kansainvälistä journalismia” muualtakin kuin kotoa käsin. Olen tehnyt reppareita Keski-Aasiasta, Venäjältä ja Kaukasukselta. Olen saanut niistä juuri ja juuri matkarahat pois. Parhaassa tapauksessa olen ollut jonkun muun maksamalla kongressimatkalla ja tehnyt sieltä jutun tai pari. Ihan oikeana ulkomaantoimittajana olen ollut vain muutaman kuukauden. Hesari sentään lähetti minut silloin pari kertaa Venäjälle, Ilta-Sanomat ei sinnekään.

Olen myös saanut pyyntöjä tehdä juttuja. Olin sattumalta Kirgisiassa, kun Uzbekistanin Andizhanissa tapahtui verilöyly, kymmeniä ellei satoja ihmisiä kuoli ja pakolaisia virtasi Kirgisian puolelle. Minulle soitettiin, että enkö lähtisi pakolaisleireille katsomaan, mitä siellä tapahtuu.

Olisiko minulle maksettu vakuutus, tai lennot Bishkekistä Oshiin (Kirgisia on pieni, mutta vuoristoinen maa, ja välimatkat ovat erittäin pitkiä), tai ylipäätään mitään muuta kuin kitsaat juttupalkkiot? Ei tietenkään. Olin alle kolmikuisen lapsen äiti ja kieltäydyin lähtemästä pakolaisleireille.

Kun Georgian sota puhkesi, minuun otettiin taas yhteyttä. Missä olet? Olisipa hyvä, jos olisit nyt Tbilisissä, saisit juttuja myytyä…

Just joo. Siinä vaiheessa kukaan ei tiennyt, pommittaisiko Venäjä Tbilisiä vai ei. Minä olisin ollut siellä, pienen lapsen äiti edelleenkin, jumissa pelon täyttämässä kaupungissa, ainoana motivaationani kolmesataa euroa per juttu.  

Hyviä kirjeenvaihtajia tarvittaisiin oikeasti. Ylellä, Hesarilla ja muutamalla muulla heitä vielä on: kuukausipalkkaisia, riskien varalta vakuutettuja, ihmisiä joilla on aikaa ja taitoa tehdä myös tutkivaa journalismia. Mutta leijonanosa työstä on siirtymässä freelancereille – joista monilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta tehdä juttuja niin hyvin, kuin ne pitäisi tehdä. Ostajan on helppo sanoa, että ”käy vielä tuolla ja soita vielä sinne”. Freelancerin aika on rahaa. Ja mistä poikii asenne, että friikun pitäisi olla joka toimeksiannosta kiitollinen?

Jane Corbin on nykyisin freelancer. Siitä huolimatta hän jatkaa entiseen malliin. Mutta hän myönsi, että myös BBC suosii nykyään nuoria, kokemattomia toimittajia sekä freelancereita, ”joille ei tarvitse maksaa”. Jotenkin kolkon kuuloista tuo – se työ kelpaa, josta ”ei tarvitse maksaa”.

Lopuksi myönnän, että olen Corbinille kateellinen. En pelkästään siksi, etten 20 vuoden päästä takuulla näytä yhtä hyvältä, vaan myös siksi, että hän saa toteuttaa tässä ammatissa unelmaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Luokka-asiaa - 07.04.2009
• Venäjä, Venäjä, Venäjä - 19.02.2009
• Kultakalat, maatuskat ja muita sotajournalismin ihmeitä - 07.01.2009
• Kohteliaisuuksien ja hankaluuksien maa - 18.11.2008