Kaupankäyntiä ”keltaisten lehmien” kanssa

19.03.2018
In: Fudan
Avatar photo

Mikko Knuuttila

Mikko Knuuttila opiskelee lukuvuoden 2017–2018 Fudanissa, Shanghaissa kiinalaista yhteiskuntaa, historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta.

Lipputrokarien kanssa asiointi on sekä hyvää kielitreeniä että ikkuna Kiinan jalkapallon rakenteellisiin ongelmiin.

Kävin syksyllä ahkerasti kahden Kiinan superliigassa pelaavan shanghailaisen jalkapalloseuran Shanghai Shenhuan ja Shanghai SIPG:n otteluissa. Olen jatkanut harrastusta uuden liigakauden käynnistyttyä nyt maaliskuussa.

Minua on askarruttanut jo pitkään se, miksi lippuja peleihin on lähes mahdotonta saada virallisia reittejä, vaikka stadionit eivät ole läheskään loppuunmyytyjä. Mobiilimaksujen ja nettiostamisen edelläkävijämaassa Kiinassa liigajalkapallo ei ole vielä päivittänyt itseään nykyaikaan, vaan paras ja halvin tapa on mennä ennen peliä stadionin edustalle ja neuvotella lipusta siellä päivystävien kymmenien lipputrokareiden kanssa. Heiltä lipun saa yleensä vielä alle virallisen hinnan.

Sitkeän hintaneuvottelun tulos: lippu Aasian Mestarien liigan otteluun Shanghai Shenhua-Suwon Samsung Bluewings. Tinkaamisen ansiosta hinta putosi 300 yuanista (vähän alle 40 euroa) sataseen (noin 13 euroa).

Keskustelut trokarien kanssa ovat kehittäneet kovasti käytännön kiinantaitoani. Olin hyvin ylpeä itsestäni, kun onnistuin ennen Shenhuan viime peliä selittämään myyjälle, että en halua yläkatsomoon, vaan alakatsomoon, enkä todellakaan aio maksaa lipusta kahtasataa yuania, vaan satanen on reilu hinta. Kiinanopettajani herra Wang kertoi, että trokaria kutsutaan täällä termillä huáng niú. Se tarkoittaa keltaista lehmää. Wang ei tiennyt termin etymologiaa eikä se selvinnyt minulle nettihauillakaan.

Logiikka trokarikaupan takaa alkoi puolestaan avautua Young China Watchers -yhdistyksen keskustelutilaisuudessa, jota kävin kuuntelemassa tällä viikolla. Aiheena oli Kiinan kunnianhimoinen tavoite nousta yhdeksi jalkapallomaailman suurvalloista vuoteen 2050 mennessä. Panelisteina kantaa ottivat kolme Kiinan jalkapallosta elantonsa tienaavaa brittiä ja yksi kiinalainen, eurooppalaisia futisseuroja digitaalisesti markkinoivan Mailman Groupin Roufu Zhu.

Kerroin panelisteille trokarihavainnoistani ja ihmettelin, miksi seurat eivät järjestä lipunmyyntiään paremmin, vaikka niin ne tienaisivat enemmän rahaa ja saisivat peleihinsä enemmän katsojia, jotka toisivat puolestaan lisää oheismyyntituottoja (jos Kiinan stadioneilta saisi fanituotteita ja muutakin virvokkeita kuin jääteetä ja vettä). Pelaajia ja valmentajia Kiinaan tuovan First Pick Groupin Harry Spencerillä oli aiheeseen kärkevä kommentti: ”Se johtuu siitä, että fanit eivät kiinnosta kiinalaisia seuroja pätkääkään. Seuroja ei hankita fanien takia, vaan jalkapallo on isojen yritysten tapa yrittää parantaa suhteitaan vallanpitäjiin. Ainoa mahdollisuus muutokseen on sponsorien kautta: jos Nike tai jokin muu iso kiinalaisseuroja tukeva firma tajuaa, että ne saisivat fanituotteitaan paremmin kaupaksi, mikäli kannattajia kohdeltaisiin paremmin”, Spencer sanoi.

Shenhuan faneja lietsovat hurmokseen megafoneja heiluttelevat capot. Peleissä onkin mainio tunnelma.

Shanghain molemmat seurat ovat tosiaan suuryritysten omistuksessa. Shenhua kuuluu kiinteistöjätti  Greenlandille ja SIPG on lyhenne sanoista Shanghai International Port Group, eli maailman suurinta konttisatamaa täällä pyörittävän firman nimestä. Samankaltainen omistusrakenne on miltei kaikilla Kiinan pääsarjaseuroilla.

Wild East Football -verkkosivustoa päätoimittava skottijournalisti Cameron Wilson on asunut Kiinassa yli vuosikymmenen. Hänellä oli historiallinen näkökulma keltaisiin lehmiin.

”Ennen seuroilla oli vaikeuksia saada katsojia peleihinsä, joten ne käyttivät trokareita epävirallisena myyntiverkostona. He suostuttelivat kaupungilla ihmisiä otteluihin ja saivat osan lipputuloista itselleen. Myymättä jääneet liput he pystyivät palauttamaan seuralle. Nyt käytäntöä ei enää tarvittaisi, sillä ihmiset oikeasti haluavat peleihin”, Wilson sanoi.

Kiina aikoo tehdä isoja investointeja noustakseen jalkapallomahdiksi. Futis on maan yksinvaltiaan Xi Jinpingin suosikkipeli. Englannissa vuonna 2015 vieraillessaan Xi päätyi jopa Manchester Cityn argentiinalaishyökkääjän Sergio Agüeron selfieen yhdessä pääministeri David Cameronin kanssa. Agüero ei ole vielä päätynyt Kiinan pääsarjaan, mutta hänen SIPG:ssä pelaavat brassitähdet Oscar ja Hulk, joiden siirroista seura maksoi yhteensä yli sata miljoonaa euroa.

Kiinan superliigan rahat kuitenkin kalpenevat, kun katsoo maan investointeja ruohonjuuritasolla. Kaksi vuotta sitten julkistetun suunnitelman mukaan Kiina aikoo rakentaa 20000 uutta harjoituskeskusta ja 70000 jalkapallokenttää vuoteen 2020 mennessä. Samalla jalkapallon harrastajien määrän maassa pitäisi nousta jo 50 miljoonaan. Tästä massasta pitäisi hioa ne timantit, jotka nostavat Kiinan futiksen Espanjan, Saksan ja Brasilian tasolle. Kiinan tämänhetkinen sijoitus Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan rankinglistalla on 68, Suomi on kaksi pykälää korkeammalla. Matkaa siis on.

Massan laki saattaa toimia, mutta jalkapallomenestyksellä on kuitenkin monta sosiaalista ja kulttuurillista estettä. Ensimmäinen niistä on Kiinan hurja kilpailuyhteiskunta. Täkäläiset lapset kamppailevat pienestä pitäen paikoista parhaisiin kouluihin, lopullisena päämääränään menestys ylioppilaskokeessa gaokaossa, jonka perusteella yliopistot valitsevat opiskelijansa. Hiljattain täällä uutisoitiin siitä, että keskimääräinen kiinalainen koululainen tekee kolme tuntia läksyjä päivässä, kolme kertaa enemmän kuin koko maailman keskiarvo on. ”Täällä valmentajat valittavat, että lapset eivät tule harjoituksiin, koska heidän täytyy opiskella kaikki illat”, Cameron Wilson sanoi.

Shanghai SIPG pelaa kotiottelunsa jättimäisellä Shanghain yleisurheilustadionilla. Tero Pitkämäki on usein heittänyt keihästä samalla nurmella.

Vanhemmat ja opettajat, jotka eivät ole itse lapsuudessaan pelanneet futista, suhtautuvat lajiin epäillen. Heidän mielestään se on vain vaarallista ajanhukkaa. Jos lapset kuitenkin pääsevät treeneihin, valmentajat ovat usein epäpäteviä tai liian voitonhimoisia. Pitkäjänteinen pelaajakehitys unohtuu, kun pingisvalmentajasta jalkapalloluotsiksi vaihtanut koutsi panee kentälle isokokoisimmat pelaajat saadakseen voittoprosenttinsa näyttämään hyvältä.

Hesarin Kiinan-kirjeenvaihtaja Katriina Pajari (entinen Fudanin stipendiaatti, muuten) kirjoitti hiljan Facebookissa nelivuotiaan tyttärensä päiväkodin harrastusinfosta, jossa jalkapallovalmentajan ansioluettelo esiteltiin ”voitettujen pelien tarkkuudella”. Pikkulasten futiksen hinta kevätlukukauden 16:sta harjoituskerrasta oli 427 euroa.

Jalkapallon kalleus on tehnyt lajista keskiluokan harrastuksen Kiinassa. Suurkaupungeissa tonttimaan hinta on korkea ja kenttiä on vähän. Futiskentän tuntivuokra on kova eikä lapsilla ole mahdollisuutta mennä potkimaan omalla ajallaan. ”Shanghaissa vanhempien pitää olla melko varakkaita, jotta lapsilla on varaa pelata futista”, Harry Spencer sanoi.

Kiinan futistoivo on siis maaseudun lapsissa. Maalle voidaan vielä rakentaa kenttiä kohtuullisin kustannuksin eikä lasten vapaa-aika ole kylissä yhtä ohjelmoitua kuin kaupungeissa. Iso kysymys kuitenkin on, miten maaseudulle saataisiin päteviä valmentajia, kun heitä ei ole tarpeeksi suurkaupungeissakaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment