Kilpaillaanko?
Armotonta hiillostusta. Se on luonnehdinta, jota stipendiaattiohjelman vetäjä James Painter käyttää kertoessaan meille opiskelusta Oxfordin yliopistossa. On ensimmäinen koulupäivä, ja yhdentoista hengen kansainvälinen stipendiaattiryhmämme on pysähtynyt kävelykierroksella keskelle Corpus Christi collegen sisäpihaa.
Oxfordin ja sen rakkaan kilpailijan Cambridgen maine perustuu pitkiin perinteisiin mutta ennen kaikkea poikkeukselliseen opetukseen. Suuri osa tutkinto-opiskelusta on tutortapaamisia. Ne ovat reilun tunnin mittaisia sessioita, joissa tutoropettaja ruotii opiskelijan tapaamista varten kirjoittamaa parin tuhannen sanan mittaista esseetä. Näitä Painterin hiillostukseksi kutsumia sessioita on 1–2 viikossa, ja niissä on kerralla mukana korkeintaan kolme opiskelijaa. Toisinaan tutor ja opiskelija tapaavat kahdestaan.
Tämä on Oxbridgen opetuksen valtti: Jatkuva laajojen esseiden kirjoittaminen ja niiden puolustaminen kasvokkain kehittää ajattelua ja argumentointitaitoja eri tavalla kuin pelkkä luennoilla istuminen. Opettajat tuntevat opiskelijansa ja tapaavat heitä säännöllisesti, joten lusmuilun mahdollisuudet ovat pienet. “Oxfordissa opiskelija ei voi kadota luentosalin takariviin. Jos et ilmesty tutorsessioon, seuraavalla viikolla joku tulee hakemaan sinut kotoa”, Painter sanoo.
Myös tavalliset luennot ovat suomalaisittain epätavallisia. “Ja sitten teidän kysymyksiinne” on lause, joka toistuu Oxfordin yliopistossa jokaikisen luennon puolivälissä. Vaikutus on aina sama: suuri joukko käsiä nousee, ja seuraa vajaa tunti kriittisiä, taidokkaasti muotoiltuja kysymyksiä ja kiivasta keskustelua. Yleensä kaikki halukkaat eivät saa suunvuoroa.
Ensimmäinen oppini stipendiaattina: ymmärrän hitusen paremmin, miksi tämä yliopisto on tuottanut muun muassa 26 Britannian pääministeriä ja 50 nobelistia.
Menestyksellä on kääntöpuolensa. Lukukauden alussa paikallinen media käsitteli Oxbridgen opiskelijoiden mielenterveysongelmia. The Guardian siteerasi opiskelijalehti The Tabin vuoden takaista tutkimusta, jonka mukaan 21 prosentilla Cambridgen opiskelijoista on diagnosoitu masennus, minkä lisäksi 25 prosenttia kokee mielenterveytensä horjuvan. Mielenterveysongelmat ovat Oxbridgessä yleisempiä kuin Britannian yliopistoissa yleensä.
Syitä paineiden kasaantumiseen on useita. Eliittiyliopistojen monivaiheisenhakuprosessin läpäisee joukko kunnianhimoisia ihmisiä. Akateemiset vaatimukset ovat kovat, ja tutortapaamiset vaativat suuria työmääriä. Toisin kuin muissa yliopistoissa Oxbridgessa opiskelijan kotipesä on college, jossa opiskellaan, syödään, harrastetaan ja opiskelun alkuvaiheessa usein myös asutaan. Tiivis sosiaalinen piiri on omiaan ruokkimaan vertailua.
Kilpailu ei ole vain opiskelijoiden välistä. Yliopiston 38 collegea kilpailevat keskenään akateemisissa saavutuksissa ja arvostuksesta. Useimmat tietävät Christ Church collegen siitä, että sen suuri sali toimii Harry Potter -elokuvissa Tylypahkan ruokasalina. Oxfordilaisille Christ Church sen sijaan merkitsee paitsi yhtä yliopiston rikkaimmista collegeista myös paikkaa, jonne on hyvin vaikeaa päästä ja jonka jäsenet ovat yliopiston kermaa – eliitin eliittiä.
Ja mikäpä olisi passelimpi areena kunnianhimolle kuin urheilu. Ei puhettakaan, että urheilussa kilpailtaisiin vain Cambridgea ja muita yliopistoja vastaan, vaan colleget kisaavat tietysti myös keskenään kaikissa mahdollisissa lajeissa soudusta koripalloon. Täkäläisten opiskelijoiden ei oleteta harrastelevan liikuntaa. Oman collegemme soutujoukkueen aloittelijat harjoittelevat neljä tai viisi kertaa viikossa, ja soutupäivinä joella tavataan aamukuudelta. Squash-kerho houkuttelee jäseniä muun muassa kertomalla tarjoavansa mahdollisuuden ”edistyä nopeasti ja kilpailla yliopistotasolla”. Se siitä pallon perässä hölkyttelystä.
Rima on korkealla yliopiston ulkopuolellakin. Stipendiaattikollega innostui nähdessään ilmoituksen, jossa paikallinen kuoro haki uusia jäseniä ja jossa luki “tervetuloa kaikki”. Ensimmäisissä harjoituksissa laulettiin nuoteista neliäänisesti Messe Solenellea.
Lukuvuosi stipendiaattina on loistava tilaisuus nähdä läheltä, millaista eliittiyliopistossa opiskelu on. On etuoikeutettua vilkaista lähiviikkojen luentotarjontaa ja huomata, että kappas, kaupungissa ovat puhumassa muun muassa Ebolan 1970-luvulla löytäneen ryhmään kuulunut lääkäri Peter Piot, Amnesty Internationalin Britannian-johtaja Kate Allen ja Stephen Fry. Luennolla saatan hyvinkin istua jonkin maan tulevan presidentin vieressä.
Samalla mietin, millaista olisi ollut tehdä yliopistotutkintoa Oxfordissa 19-vuotiaana. Todennäköisesti en olisi osannut suhtautua kovin rennosti siihen, että en osaa lukea nuotteja.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Oxfordin taivaan alla - 28.05.2015
- Brändi kunnossa - 23.04.2015
- 10 + 1 Oxford-vinkkiä niille, jotka eivät ole kiinnostuneita collegeista ja Morsesta - 30.03.2015
- Vice News ja siniset silmät, eli mistä Oxfordin luennoilla puhutaan - 26.02.2015
- Jää hyvästi, Kings Head! - 30.01.2015
- Korkea aika koodata - 30.12.2014
- Pardon ja kuusi muuta kuolemansyntiä - 27.11.2014
Tuntuu tutulta ja kaihoisaltakin.
Olin Säätiön lähettämän ensimmäisen Oxford-ryhmän stipendiaatteja 1989-1990. James Painter kuvasi samoin tavoin omaa opiskeluaan Oxfordin yliopistossa.
Luin muutama viikkos sitten tullutta Green Templeton -collegen julkaisemaa GTC-Newsletteriä, jossa collegen menestynyt soutujoukkue muisteli vuonna 2008 perustetun soutuklubin viittä ensimmäistä vuotta.
Halusin omana fellow-vuotenani kokea ja kuulua maineikkaan yliopiston soutuklubiin, ja liityin ensi töikseni vasta perustettuun GTC Boat Clubiin.
Muut soutajat olivat kovakuntoisia, parikymppisiä urheilijoita, mutta soutajina noviiseja. Sulkavan soutujen veteraanina minulla ei juuri ollut hyötyä pitkistä retkisouduista kirkkoveneellä, sillä kahdeksikon soutaminen oli oma maailmansa.
Luulin, että harjoittelu olisi kerran-pari viikossa tapahtuvaa soutamista, mutta se oli paljon insentiivisempää, kuten Kati blogissaan kertoo. Soututreenejä oli enimmillään ennen kilpailuja jopa 5-6 krt viikossa. Joella treenit olivat tyypillisesti klo 6:30, jotta opiskelijat pääsivät ajoissa luennoilleen.
Syksyllä loka-marraskuussa soutaminen joella oli ihan kivaa, samoin keväällä talven jälkeen. Mutta marras-joulu-tammi-ja helmikuussa sateessa ja kylmässä soutaminen pimeällä joella kysyi jo urheiluhenkeä. Poiskaan ei voinut jäädä, koska kasia ei voinut soutaa vajaalla miehistöllä. Ja aamukuudelta muut seitsemän soutajaa ja perämies eivät olleet turhaan nousseet jalkeille ja pyöräilleet pimeää joenvartta venevajalle…
Soutuklubi oli myös mainio tapa tutustua Oxfordin muihin opiskelijoihin ympäri maailmaa. Joukkueessamme soutajat olivat brittien lisäksi Venezuelasta, Etelä-Afrikasta, Sierra Leonesta, Intiasta, Italiasta, minä Suomesta ja koutsi Saksasta.
Boat Clubilla oli toisinaan harjoitusvuoro myös Iffley Roadin uimahallin naapurirakennuksessa, jossa oli kiinteä betoniin valettu ”vene” penkkeineen. Hallin kummallakin sivustalla oli seinän mittaiset peilit. Valmentajat huusivat ohjeita edestä ja takaa.
Kokemus oli myös soutaa kiskoille peräkkäin nostettua soutulaitetta liukuvin penkein.
Opin vuoden aikana sen, että Oxfordissa soutu otetaan hyvin vakavasti. Opin myös soutamaan kahdeksikkoa, ja sain monta uutta ystävää eri puolilta maailmaa.
Urheilu oli hyvää vastapainoa opinnoille ja tutkimustyölle yliopiston Reuters Instituutissa.
Kiitos kommentista, Kimmo. Itse asiassa sinut mainittiin instituutilla esimerkkinä soutamiseen sitoutuneesta fellow’sta!
Kävin viikonloppuna kokeilemassa soutamista Iffley Roadin tankissa. Kokemus oli hyvä, mutta ajatus joelle menemisestä 2-3 kertaa viikossa kello kuusi oli sittenkin vähän turhan hurja, ja jätin liittymättä joukkueeseen. Kapteeni kertoi, että treenit jätetään väliin vain, jos joki on jäässä tai sumu on niin paksu, ettei eteensä näe. Lumisade ei ole este.