Helmikuun alussa alkanut innovaatiojournalismin ohjelma Stanfordin yliopistossa on paljastanut itselleni jo epämiellyttäviä totuuksia ajasta, jossa elämme, sekä itsestäni. Totuus alkoi paljastua ripeää vauhtia, kun astelin lentokoneesta maankamaralle San Franciscossa. 

Tarkoitukseni oli vuokrata auto, ostaa kartta ja ajaa uuteen Kalifornian kotiini Corina Waylle Palo Altoon. Lentoasemalta ei löytynyt sellaista karttaa, jonka avulla olisin löytänyt uudelle asunnolleni, ja autovuokraamojen hinnat olivat moninkertaisia verrattuna koto-Suomessa netistä löytämiini vertailuhintoihin. 

Olisin halunnut nettiin löytääkseni  kelvollisen kartan ja edullisemmat vuokrahinnat. Suomen nettiyhteyteni eivät enää olleet voimassa eikä lentoaseman langaton yhteys toiminut kelvollisesti.

Jouduin ottamaan kalliin auton ja vielä navigaattorinkin kartan korvikkeeksi. 

Olin Suomessa tottunut hyödyntämään asiassa kuin asiassa netin palveluja. Kun nyt en päässyt verkkoon hankkimaan kaipaamaani informaatiota, oloni oli vieraassa maassa todella orpo. Langatonta nettiyhteyttä ei noin vain hankita lyhyeksi ajaksi täälläpäin. 

Kaliforniassa oloni alkupäivien loistoa himmensivät takeltelevat internetyhteydet. 

Kun sitten lopulta vapaapäivänäni löysin tieni kirjastoon, jossa pääsin kaikessa rauhassa hyvin toimivan nettiyhteyden ääreen hoitamaan asioitani, oloni oli varmaan samanlainen kuin 1800-luvun jässikällä, joka meni raskaan työpäivän jälkeen saunan löylyihin ja sieltä tultuaan istahti räiskyvän takkatulen ääreen. Saunanrento alkusuomalainen nautti tulen loimusta ja lämmöstä. Samoin minä nautin suuresti, kun vuonna 2010 pääsin rentoutumaan toimivien, turvallisten nettiyhteyksien ääreen. 

Sitten oivalsin sen. Netti on kietonut minut huomaamattani pahasti lonkeroihinsa. Irrallaan olo aiheuttaa vieroitusoireita: tuskaisuutta ja levottomuutta. Olo kohenee nopeasti, kun pääsen toimivien yhteyksien ääreen. Netin pauloihin ovat joutuneet miljoonat muutkin, ja joukko kasvaa joka päivä. 

Stanfordin innovaatiojournalismin luentoja kuunnellessani on käynyt selväksi, että olemme nähneet vasta alkua tulevasta internetin lumovoimasta. Nettivelhot kaavailevat ja luovat yhä taitavampia ja houkuttelevampia keinoja meidän aikamme kaappaamiseksi. Tulossa on mullistuksia, jotka muuttavat elämäämme. 

Netissä toimii myös voimiaan rivakasti kasvattava, aina ahkera elektroninen isoveli. 

Kullekin netinkäyttäjälle halutaan luoda digitaalinen identiteetti. Verkossa asioivien käyttäytymistä seurataan: pian tietovirtoja analysoivat “robotit” pystyvät tulkitsemaan taitavasti esimerkiksi, mitä surffaaja lukee, katselee ja kuuntelee. Tulkintojen perusteella sitten muodostetaan kullekin nettipersoonallisuus. 

Globaalin identiteettikartan avulla ihmisille on helppo kohdistaa palveluja, mainoksia ja uutisia.

Mainonta ei vielä kauheasti huolestuta, mutta mieltä kaihertaa, minkälaisia isoveljiä ja hämäräveikkoja tietovirtojen äärellä oikein ahertaakaan? 

Kehitys hirvittää. Pitäisikö keskittyä lukemaan paperilehteä ja jättää nettielämä vähemmälle? Mikään isoveli ei silloin pääsisi rekisteröimään, mitkä jutut ja kuvat käyn läpi. Onko paperilehdestä tulossa ylellisyystuote, joka tarjoaa yhä harvinaisempaa yksityisyyden suojaa? 

Ei ole vaikea veikata, että alati laajenevan internetavaruuden ulkopuolelle jättäytyvät jäävät yhteiskunnassa enemmän tai vähemmän sivustakatsojiksi. Paratiisin puutarha, keräilykulttuuri, jossa elettiin poimimalla hedelmiä puista ja juomalla raikasta purovettä, jäi taakse jo tuhansia vuosia sitten. Vieläkin sitä muistellaan haikeasti, mutta paluuta ei ole. On kaiketi mentävä harkiten eteenpäin ja katsottava, mitä meidän aikakautenamme internetin poppamiehet varallemme kehittävät.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Katoavaa kansanperinnettä - 21.06.2010
• Sittenkinkö Ruotsi-Suomesta? - 18.05.2010
• Suomiko Yhdysvaltojen edellä? - 26.04.2010
• Tapasin entrepenöörin - 06.04.2010
• Lentoauto ja Nokian perikato - 15.03.2010