Toinen viikko tutkivaa journalismia alan akateemisessa pyhätössä, Joseph Pulitzerin rahoilla vuonna 1912 perustetussa Columbian yliopiston Journalismikoulussa New Yorkissa on takana.

Ulkona paahtaa helle, mutta sisällä ilmastointi syytää kylmää niin, että kotiin jäänyttä villapaitaa tulee ikävä. Ratkaisu: viilentävä ilmastointi pysyy päällä, mutta luokkaan tuodaan lisäksi sähkölämmittimiä. Ympäristötietoisuutta amerikkalaisittain vm 2014.

Kurssin kahteen ensimmäiseen viikkoon on mahtunut huippuluennoitsijoita ja mm. vierailu New York Timesiin. On ollut mahtava tutustua eri maista ja erilaisista oloista tuleviin kollegoihin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että luentojen joukkoon on mahtunut myös puolivillaisia ja venytettyjä esityksiä. Senkin voi todeta, että alan suomalaisten koulutustapahtumien ei tarvitse hävetä.

Tämän viikon moninaisista aiheista mieleen on jäänyt kummittelemaan erityisesti käsite nimeltä ”doorstepping”, jota on suositellut jo parikin nimekästä luennoijaa.

Kyse on itse asiassa varsin yksinkertaisesta ja jo journalismin kivikaudella keksitystä menetelmästä.

Doorsteppaus on sitä, mitä tutkivan journalismin klassikot Bob Woodward ja Carl Bernstein tekivät selvittäessään Watergate-skandaalia 1970-luvun Washingtonissa: he kävivät systemaattisesti läpi jupakasta mahdollisesti tietäviä henkilöitä koputtelemalla heidän kotiovilleen.

Doorsteppausta tehdään siksi, että henkilö, joka ei voi puhua työpaikallaan, saattaa avautua yksityisemmässä ympäristössä.

Yksi luennoitsija oli tunkeutunut vartioidulle asuinalueelle ja odotellut mahdollisen lähteensä saapumista 18 tuntia ennen kuin pääsi edes esittäytymään tälle.

Tulos: lähde vuoti lopulta toimittajalle valtavan määrän asiakirjoja, jotka johtivat toimittajan uran isoimpaan skuuppiin.

Toinen luennoitsija kertoi tutkimuksestaan, jossa hän kollegoineen doorsteppasi peräti 50 kotiovella saadakseen tietoa eräästä armeijan sisäisestä ristiriidasta.

49 kertaa ovi pamahti nenän edestä kiinni, mutta sitten tärppäsi. Lähde katsoi ensin nopeasti ympärilleen, näkyikö kotikadulla liikettä, ja pyysi sitten toimittajan sisään. Hänellä oli kerrottavaa.

”Monesti lähde haluaisi puhua, mutta ei löydä siihen sopivaa, turvallista tapaa. Hän voi jopa olla helpottunut kun toimittaja ilmaantuu kotiovelle”, luennoitsija väitti.

Saimme kuulla niksejä onnistuneeseen doorsteppaukseen:

Älä aloita kysymysten sarjatulella tai menemällä suoraan arkaluontoisimpiin asioihin. Ensin toimittajan on kerrottava itsestään, millä asioilla liikkuu ja mielellään annettava uskottava kuva tutkimuksestaan.

Lähteen täytyy saada tuntea olevansa tilanteen herra tai rouva: hän päättää, miten keskustelu jatkuu jos jatkuu.

Hyvä keino estää oven lämähtäminen on kuulemma kysyä, haluaisiko henkilö nähdä asiaan liittyviä papereita.

”Harva pystyy vastustamaan kiusausta. Toimittaja voi esimerkiksi tehdä yhteenvedon omasta käsityksestään tapahtumista paperille, ja kysyä onko kuvaus oikea.”

Doosteppaus ei ole aina helppoa. ”Amerikassakin on paikkoja, joissa ammutaan, jos tulee ovelle”, luennoitsija myönsi.

Suomessa ollaan arkoja doorsteppaamaan.

Menetelmä yhdistetään Seiska-journalismiin, jossa kytätään Matti Nykäsen takapihalla.

Meillä on totuttu siihen, että toimittaja ei tunkeile. Koti on yksityinen paikka, ja toimittajan ilmaantuminen voi herkästi johtaa soittoon päätoimittajalle: mitä helvettiä tämä on?

Lisäksi doorsteppaus vaikeutuu, kun ”tärkeät” ihmiset linnoittautuvat ovipuhelimien ja aitojen taakse.

Toisaalta ”kynnystelyyn” ei ole meillä usein tarvettakaan. Yleensä henkilön kuin henkilön saa kiinni työajan jälkeenkin puhelimella, ja asiansa voi esittää ilman välikäsiä.

Yksi ovikellon soitto ei silti ole Suomessakaan kotirauhan häiritsemistä.

Doorsteppauksen vaikein puoli on varmaan psykologinen: on ikävää tulla torjutuksi. Voi olla, että luovuttaisin itse jo ennen sitä 50:nnettä ovea.

Sulkeutuvien ovien katseleminen lienee kuitenkin vain harjoituskysymys.

Aion ehdottomasti kokeilla.