Olin viime kuussa kaksi viikkoa Kiinassa. Siellä oikeassa, poispäin Shanghaista. Siellä, missä ei koskaan olla vaan mutta syljeskellään. Kiinassa joka nousee, kirjaimellisesti. Kuljimme riisipeltojen laidassa, maantietä katkovien kylien humisevassa hiljaisuudessa, missä ainoa ääni kuuluu rakennustyöntekijöiden betonimyllyistä ja tiiliä kantavien naisten raskaasta hengityksestä. Kylissä, jotka kasvavat ja autioituvat yhtä aikaa. Missään ei ole maisemaa, joka ei muuttuisi. Mutta missään ei näy ketään, kuka sinne muuttaisi.

Kiina on rakennustelineiden maa. Siinä mielessä Shanghai on aivan kuten Kiina vaikka kaikki muuta väittävätkin. Keltainen työmaakypärä on tämän kaupungin tunnus, kallioporan hakkaus ja metallin pauke sen suosituin sävel. Täällä jättikaupungissa, ihmisvirtojen keskellä kasvu tuntuu kovin luonnolliselta. Sen sijaan siellä, tuolla muualla, missä riisi valtaa pellot ja ihmiset katsovat vierasta kummeksuen, talot nousevat toinen toistaan suurempina tuijottamaan hölmistyneenä tyhjyyteen mustien ikkunoidensa läpi.

Siellä missä muutama vuosi sitten oli kertoman mukaan hiljaisia kyliä, valmiit ravintolat odottavat nyt autioina vieraita. Esitteet kertoivat niiden vetävän jopa satoja ihmisiä mutta satunnaiselle kävijälle ovet eivät aukea. Ikkunan takana on pimeää. Ehkä ikuisesti. Kun rakennusmiehet lähtevät jäljellä ei ole ketään.

Kiinan kummituskaupunkeja on kummasteltu vuosia. Monet kirjoittavat rakennuskuplien jo puhkeilevan, ainakin pelko siitä roikkuu sakeana ilmassa. Parikymmentä vuotta sitten maata rakennettiin palvelemaan elämää, nyt sitä rakennetaan, koska pysähtyminen ei ole vaihtoehto. Kiina on jäänyt koukkuun kasvuun. Se on sille poliittisesti tärkeää, sen identiteetti. Ideologia täyttämässä ideologian jättämää aukkoa. Rising China. Kukaan täällä, ainakaan heistä joka päättää, ei halua tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Kenelle tätä maata rakennetaan? Ehkä heille, jotka eivät uskalla pysähtyä, kulissiksi vielä toimivaan teatteriin. Ihmisiä valuu toki jatkuvasti massoina kaupunkeihin. Se antaa syyn varautua, pitää yllä vähintään illuusiota kasvusta. Shanghai nousee yhä korkeammalle samalla kun nukkuvat kylät muuttuvat kummituspikkukaupungeiksi. Edes se, mikä hiljenee, ei saa olla rauhassa. Hiljaisuudellekin on rakennettava paikka.

Toki minä näin vain osan tarinasta, kun kuljimme hetken pitkin lounaista Kiinaa. Pyöräilimme läpi hiljaa kolisivien kylien ja mietimme, minne ihmiset ovat menneet. Kuka talossa asuu, onko se kesken, valmis vai jo hylätty. Monet lähteneistä ovat rakentamassa kaupunkeja kummituksille. Toiset kasaamassa kasvua tuotantolinjalla, elämässä kehitystä, antamassa sille kaikkensa. Kehitys kehittyy, Kiina kasvaa. Kunnes puhkeaa. Ehkä joku rakentaa sillekin paikan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lähdön pitkä hetki - 07.07.2014
• Tuppi pois kielitaidosta - 06.05.2014
• Uskon asioita - 03.04.2014
• Se ilta kun lamppu sammui - 28.02.2014
• Rajankäyntiä - 05.02.2014
• Kiinalaista ajanlaskua - 03.01.2014
• Uutisia Suomesta - 05.12.2013
• Kiinan viimeinen prinsessa ja nauramisen taito - 29.10.2013
• Tien päällä kulkevalla tiellä - 23.09.2013