Amerikkalaiset journalismikoulun luennoitsijat ovat yhdessä asiassa kovin yksimielisiä — ja kovin väärässä. Kun kolmatta kuukautta olen kuunnellut kurssilta toiselle mantraa siitä, kuinka Yhdysvalloissa on maailman vapain lehdistö, on pakko kaivaa esiin tämän vuoden World Press Freedom -raportti . Kyllä, Yhdysvallat tulee vasta sijalla 32, heti Surinamen jälkeen. Ykkösenä on jo kolmatta vuotta Suomi. Kun otan asian puheeksi koulutusohjelmamme johtajan kanssa, hän ehdottaa paneelikeskustelua: tästähän täytyy puhua täällä!

Mikä Suomessa sitten on paremmin kuin Yhdysvalloissa? No, ainakin hallinnon läpinäkyvyys ja asiakirjojen laaja julkisuus, matala hierarkia, toimittajien vahva lähdesuoja, runsasväkinen ammattiliitto sekä sellainen pikkujuttu, että hallinto ei lähtökohtaisesti vakoile omia kansalaisiaan.

Amerikkalaisluennoitsijoiden hokema ei tietenkään kerro siitä, etteivätkö he näkisi ongelmia maansa lehdistönvapaudessa. Eurooppalaiset pikkuvaltiot — joita mahtuu listalle 21 ennen Yhdysvaltoja — nyt vain ovat valtaosalle täkäläisistä yhtä tuttuja ja merkittäviä kuin New Mexico tai Wyoming suomalaisille. Eurooppalaisia Yhdysvaltojen rapiseva lehdistönvapaus kuitenkin koskettaa. Yhdysvaltain hallinto yrittää hiljentää tällä hetkellä juuri niitä ihmisiä, jotka ovat paljastaneet maailmalle esimerkiksi Yhdysvaltain vakoilleen eurooppalaisia liittolaisiaan. Ja mitä hiljaisemmaksi kriittinen lehdistö saadaan, sitä itsevaltaisemmin Yhdysvallat saa huseerata sekä omallaan että muilla mantereilla.

***

Lokakuussa julkaistiin CPJ:n (Committee to Protect Journalists) ensimmäinen raportti lehdistönvapaudesta presidentti Barack Obaman ajan Yhdysvalloissa, ja se on karua luettavaa. Jos George W. Bush aloitti syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin ja kansalliseen turvallisuuteen vedoten salailun aikakauden, Obaman hallinto on käynyt sitäkin hanakammin tietoja vuotaneiden virkamiestensä ja median kimppuun. Vuoden 2009 jälkeen jo kahdeksaa tietovuotajaa vastaan on nostettu syyte vuoden 1917 vakoilulain nojalla, kun sitä edeltävän 92 vuoden aikana syytettyjä on ollut yhteensä kolme. Uusien vuotojen pelossa on muun muassa lanseerattu “Insider Threat Program”, joka panee hallinnon virkamiehet seuraamaan toisiaan ja rapotoimaan eteenpäin epäilyttävästä käytöksestä. Virkamiesten pelkoa puhua medialle lisäävät myös hallinnon jatkuvat yritykset murtaa toimittajien lähdesuojaa.

UC Berkeleyn Graduate School of Journalismissa onkin kevätlukukaudella luvassa kurssi, jossa opetellaan suojaamaan oma tietokone ja viestiliikenne urkinnalta.

***

Viime viikolla omasta tilanteestaan kävi Berkeleyssä puhumassa New York Timesin Pulizer-palkittu toimittaja James Risen, jota vastaan ensin Bushin ja nyt Obaman hallinto on käynyt oikeutta jo viisi vuotta. Seuraavan kerran vankeustuomio uhkaa Riseniä tammikuussa, ellei hän edelleenkään suostu paljastamaan 2006 julkaistun kirjansa The State of War: The Secret History of the CIA and the Bush Administration lähteitä. (Tarkemmin Risenin paljastuksista Joose Palosen blogimerkinnässä vuodelta 2011).

Risen, kuten muutkin toimittajat odottivat uutta avoimuuden aikakautta, kun Obama nousi 2008 presidentiksi. Kävi kuitenkin päinvastoin. Riseniä Berkeleyssä haastatellut Lowell Bergman, tutkivan journalismin koulutusohjelman johtaja, kuvasi nykytilannetta sissisodaksi tutkivien toimittajien ja hallinnon välillä.

Tällaista on siis lehdistönvapaus 2013 Yhdysvalloissa: New York Timesin turvallisuuspoliittisena toimittajana työskentelevän Risenin puhelinta ja sähköpostia seurataan, mutta vastikään hän onnistui tekemään Yhdysvaltain hallintoa pakoilevan tietovuotajan Edward Snowdenin haastattelun salakoodattuna.

Osaa New York Timesin lukijoistakin jutun julkaiseminen raivostutti. Snowdenhan on maanpetturi, joka aiheuttaa vahinkoa ja varaa kansakunnan turvallisuudelle, kommentoitiin jutun nettiversion perässä. Ymmärtääkö Risen yhtään Obamaa ja tämän hallinnon ponnisteluja kansallisen turvallisuuden eteen? Tai kuten joku yleisöstä Berkeleyssä kysyi: miksi toimittajien pitäisi saada päättää, mikä on salaista ja mikä ei?

“Jos Yhdysvaltain hallinto olisi vastannut asioista kertomisesta, olisimme kuulleet syyskuun 11. päivän terrori-iskusta, ja seuraavaksi Osama Bin Ladenin surmasta 2011. Jos media ei olisi pakottanut asioita esiin, kaikki tältä väliltä olisi jäänyt ihmisiltä pimentoon”, Risen sanoi.

Risenin mukaan poliittisten vuotojen loppuminen merkitsisi alati suurempaa hallinnon korruptiota ja salassa toimimista. Ja tällä hetkellä hallinto urkintaohjelmineen toimii kansalaisten edun vastaisesti.

“Tiedän, että politiikan sisäpiirissä tunnetaan testi ‘Miltä tämä näyttäisi New York Timesin etusivulla?’ Se kertoo paljon siitä, miten pitäisi toimia.”

Risenin mielestä on myös epäoleellista, mikä kunkin vuotajan oma motiivi on, sillä lähteen kuulemisen jälkeen toimittajan on vielä pystyttävä todistamaan tämän kertomus oikeaksi. Berkeleyssä Risen myös korosti, kuinka perusteellisesti jokaista julkaisua mietitään, ja kuinka paljon oikeasti kansallista turvallisuutta koskevien asioiden julkaisusta neuvotellaan hallinnon edustajien kanssa. Sinänsä kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on hänestä jo menettänyt merkityksensä, sillä sitä on käytetty perusteena kaiken mahdollisen salaamiseen sitten syyskuun 2001.

Oma lukunsa on Obaman henkilökohtainen haluttomuus asioida toimittajien kanssa. Mutta jos toimittajilta nykyään salataan jopa osa presidentin virallisesta viikko-ohjelmasta, on onneksi Twitter, Instagram, YouTube, Flickr… ja Valkoisen talon oma uutissivusto suorine lähetyksineen. Presidentistä on siis enemmän ja ajankohtaisempaa materiaalia kaikkien saatavilla kuin koskaan — omien tiedottajien tuottamana.

***

Risenin tilaisuuden loppupuolella tuskastunut yleisönedustaja kysyi, miten nuoren toimittajan pitäisi pärjätä maailmassa, jossa toisaalta oma hallinto “demonisoi journalisteja” ja toisaalta resurssit ja sitä myötä työolot toimituksissa ovat media-alan kriisin seurauksena mahdottomat.

Siinäpä yhdistelmä, jota pohditaan myös Graduate School of Journalismin tulevien viikkojen visiting scholar -seminaareissa, joissa kollegat Japanista (lehdistönvapaudessa sijalla 52), Italiasta (57), Libanonista (101) ja Kiinasta (173) pääsevät kertomaan oman maansa toimittajien työoloista ja kriisitunnelmista.

Oman osuuteni ehdin jo pitää. Vaikka samana päivänä Suomesta kantautuivat uutiset taas yksistä isoista yt-neuvotteluista ja haalin kasaan kaikki mahdolliset isot ja pienet ongelmat alalla, väkisin tuli mieleen poliitikko-virkamiesystäväni lausahdus: “Suomessa on niin paljon hyvää, minkä pohjalle rakentaa, vaikka olisi mikä kriisi. Jos keskityttäisiin siihen rakentamiseen.”

P.s. Koska paneelikeskustelu kuitenkin odottaa, kuulisin mielelläni, jos jollakulla on ajankohtaisia kokemuksia lehdistönvapauden ongelmista Suomessa.

@MaijaKoski / maijakoski@berkeley.edu

Lowell Bergman (vas.) peräänkuulutti uusia keinoja suojella lähteitä, kun toimittajien puhelut ja viestiliikenne eivät enää ole turvassa viranomaisilta. James Risenillä on asiasta kokemusta enemmän kuin hän haluaisi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miltä tuntuu palata kotiin? - 03.06.2014
• Ei kultaseni, se ei ole luomua - 30.04.2014
• Äitiydestä ja muista puuhasteluista - 27.03.2014
• Yhtä urheilua - 03.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Yksi vuosi, kaksi koulua - 15.10.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013