Ei siitä vain mihinkään pääse: New York on ihana. Kaupungin ainoa ongelma on, että se vie kaikki rahat.

Vuosikurssimme kävi tekoälynäyttelyssä Chelsea Marketissa. Ennen sitä kokoonnuimme yhteiskuvaan.

Majoittuminen New Yorkissa on kallista. Syöminen New Yorkissa on kallista. Kahvi on kallista. Drinkit ovat kalliita – ja vahvoja (varokaa!). Shoppailu on kallista. Edelleen kadun, että ostin reissusta ripsivärin, jonka olisin saanut halvemmalla Suomesta. Mutta sellaista New Yorkissa tapahtuu: kaupunki vie mukanaan, ja velat muuttuvat saataviksi, kun nousee metrosta Manhattanille.

Tapasimme ennen kurssin alkua brunssilla Brooklynissä. Jokainen maksaa aina omansa, ja laskuhetki on aina pientä säätämistä. Kahvi oli hyvää ja seura loistavaa.

Yksi lompakkoa kiristävä muutos on viime syksynä säädetty laki, joka muutti Airbnb-majoittumisen käytännössä laittomaksi. New Yorkissa huomattavan iso osa asunnoista oli vielä alkusyksystä Airbnb-käytössä. Itsekin pääsin nauttimaan tästä elokuussa. Silloin majoitun upeassa keikarikaksiossa Chelseassa. Eihän sekään halpa ollut, mutta se oli ihana: tummat puulattiat, kaasuhella, pellavalakanat, lp-soitin ja monta ikkunaa, josta tarkkailla vilkkaita katuja ja alakerran kukkakauppaa.

Kävelin saksalaisen kollegani kanssa läpi Highlinen. Sitä suosittelen kaikille.

Tällä kerralla olin päättänyt vaihtaa kaupunginosaa – ja myös saarta. Halusin pois Manhattanilta Brooklyniin. ”Land of dogs and trolleys”, kuvaili kurssitoverini. Brooklyn tunnetaan rentona alueena, josta löytyvät New Yorkin parhaat ravintolat sekä iso määrä lapsiperheitä ja koiria. Halusin asua jonkun kodissa, en hotellissa. Mutta uuden lain takia Airbnb-majoituksen löytäminen oli vaikeampaa. Nyt oman kotinsa saa vuokrata vain yli kuukaudeksi. Vuokraaminen on mahdollista myös, jos vuokraa asunnostaan vain osan ja on paikalla koko ajan. Lopulta löysin alivuokralaisasunnon punatiilisestä brownstone-kerrostalosta. Ne ovat Brooklynin maamerkki. Aamuisin kadut olivat täynnä juuri sitä mitä luvattiin: kärryjä ja koiria.

Kun istuimme vuosikurssimme kanssa puolikaareen tuttuun luokkahuoneeseen, moni asia oli muuttunut. Olimme tavanneet edellisen kerran syyskuussa – puoli vuotta sitten. Tässä välissä olimme joka viikko istuneet yhteisillä verkkoluennoilla. ”Well… it’s been heavy”, aloitti ensimmäinen. Seuraava jatkoi kuulumistensa kertomista samalla tavalla. Ja sitten sitä seuraava. Suurimman osan työpaikoilla oli koettu isoja muutoksia, yt-kierroksia, organisaatiouudistuksia, osastojen lakkauttamisia, yhteenliittymiä. Osa meistä oli ollut muutosten kohteena, osa suunnittelemassa niitä. Tuntui, että luokkahuoneessa istui pysäytyskuva kansainvälisestä mediamaisemasta: jokaisen työnantaja etsi yleisöä ja rahoitusta miten parhaaksi näki, ja jossain liepeillä istui 20 journalistipomoa, jotka yrittivät selviytyvät muutosten keskellä parhain päin.

Kävimme Reutersin New Yorkin toimistossa, josta avautui hienot näkymät yli Times Squaren kortteleiden. Reuters kertoi panostavansa paljon tekoälyyn ja tutkivansa esimerkiksi tiivistelmien tekemistä juttuihin.

Toinen selvä asia oli fyysinen läsnäolo. Yksikään ajatus ei ole vaihtunut etäkoulutuksen aikana niin hyvin kuin se teki livenä. Yksikään vitsi ei ole naurattanut yhtä paljon. Kukaan ei ole herkistynyt luennoilla. Läsnäoloviikon aikana lähes jokainen herkistyi jossain – it was heavy. Puhuimme tekoälystä ja johtamisesta. Erityisesti puhuimme vaikeista johtamistilanteista, hankalista kohtaamisista, tilanteista, jotka ovat jääneet harmittamaan, kohtuuttomista vaatimuksista, tasa-arvosta, muutoksien nopeudesta ja niiden vastustamisesta, resilienssistä ja vaikka mistä. Sovitun mukaisesti keskustelun tarkka sisältö pysyy vain luokkahuoneessa. Niiden myötä meistä tuli ystäviä ja squad, joukkue, kuten yksi meitä nimitti. Kun viimeisenä päivänä kävimme läpi viikon antia, sovimme, että saa laittaa aurinkolasit päähän, jos alkaa itkettää. Kokemamme vertaistuki ja luottamus olivat monelle harvinaisia. Ehkä se on niin, että mitä korkeammalla organisaatiossasi olet, sitä vähemmän sinulla on siellä ystäviä.

Kollegani Nokuthula Manuathi vetää isoa verkkomediaa Etelä-Afrikassa. Nuorena naispomona elämä mediatalossa ei aina ole ihan mutkatonta.

Loppukevät meillä on edelleen luentoja: bisnestä ja johtamista. Ja sitten on lopputyö, capstone-projekti. Sitä varten meidät jaettiin pareiksi. Oma parini on USA Todayn viihdeosaston päällikkö Laura Trujillo. Vuosikurssimme on huolissaan meistä. Olemme kuulemma kurssin ”most relaxed people”, joten kollegamme epäilevät, etteivät lopputyömme valmistu koskaan. He tulevat yllättymään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Syksy toi esiin kulttuurieroja: Suomi on erilaisempi kuin luulin - 18.01.2024
• Ymmärsin olevani "se woo-tyyppi" - 29.09.2023