Kiinaa on jäljellä yksitoista päivää. Tiedän, koska olen laskenut lähtöä jo viikkoja. En tarkoituksella tosin mutta alitajuisesti, pystymättä lopettamaan vaikka haluaisin. Olen listannut asioita päässäni, mitä pitää vielä täällä, mitä sitten siellä. Kirjat otan mukaan, kumisaappaat jää, lämpöpatterin myyn sille, joka tulee tänne minun jälkeeni.

Miksi huolehdin, en tiedä. Tärkeimmät asiat ovat kunnossa. On työ, joka aloittaa, on asunto, johon muuttaa ainakin aluksi, on tarjousjunaliput halaamaan niitä, jotka eivät asu Helsingissä. Kiinan pankkitili on tyhjennetty, viimeinen essee kuutta sivua vaille valmis, kiinan tunteja jäljellä enää kolme istuntoa. Vähintään puolet ystävistä jo hyvästelty. Joka aamu mietin, mitä vielä haluaisin tehdä. Lista on aina liian lyhyt tai liian pitkä. Yksitoista päivää ei voi enää muuttaa mitään, mutta se on liikaa vain odottaa lähtöä.

Eräs ystävä kertoi, että aina kun hän on muuttamassa pois jostain kaupungista, viimeisinä viikkoina hänet valtaa inho sitä kohtaan. Tuolloin naurahdin ymmärtäen mutta uskomatta. Katsoin ympärilleni tukkoisella Nanjing Roadilla ja mietin, miksi vihaisin tätä enää. Tässä vaiheessa, kun arki ja talvi on voitettu ja edessä on enää viimeiset hetket lämpimiä kesäsateita. Aika, jolloin home alkaa haista nostalgiselle ja jona haluan vielä hetken velloa piilossa massassa ja melussa.

Viikko myöhemmin olin onnellinen, että hän oli sanonut niin. Oli helpompi ymmärtää itseäni, sitä outoa tahtoa olla jo lentokoneessa matkalla palelemaan puistoon, tuijottaman sadetta tutun ikkunan läpi. Ehkä primitiivisen reaktion tarkoitus on suojella meitä urbaaneja vaeltajia itseltämme, muutokselta, jota jahtaamme. Elämämme elämyksiltä, lähdöiltä ja paluilta.

Viime kesän olin rakastunut lähtööni. Vaalin sitä kuin aarretta sillä se oli lupaus muutoksesta, jos ei mistään mullistavasta, edes pienestä ja hetkellisestä. Menolippu pois kituvan journalismin keskeltä pakoon Suomen yt-sotkuja, pätkä- ja nollasopimusten välistä tihkuvaa epätoivoa, Yle-vihaa ja Hesarin maksumuureja.

Täällä vaihdoin ongelmani suurempiin ja pienempiin. Missä maksaa laskut, mistä saada juomavettä, kuinka ratkaista Kiinan aluekiistat ja Pohjois-Korean ongelmat. Toiset palkitsivat, koska ne oli mahdollista ratkaista, toiset eivät ahdistaneet, koska tiesin, etteivät avaimet olleet minun käsissäni.

Viime viikolla, joku kysyi, mitä olen saanut tästä vuodesta. Mitä ajattelen Kiinasta nyt. Jäin hiljaisena tuijottamaan häntä pystymättä vastaamaan. Kun yritin sanoa jotain, sanat tulivat suustani väärin. Ne eivät tavoittaneet mitään koska ajatus on yhä kesken. Kukaan ei tiedä vielä.

Tämä on ollut aikalisä. Aika antaa kuohuvien tunteiden laskea, katsoa Suomen mediaa kauempaa, muistaa taas miksi ja miksi ei. Oikaista motiivinsa ja sekoittaa päänsä uusilla tahdoilla. Tämä on ollut oppitunti, josta koe pidetään myöhemmin. Se alkaa yhdentoista päivän päästä. Onko siellä mikään muuttunut, muuta kuin se, että ”katso kuvat” -journalismista on päästy ”tee testi” -journalismiin. Ehkä, uskon, ainakin on lupaus muutoksesta, edes pienestä ja toivottavasti ei ainoastaan hetkellisestä.

Juuri nyt kotiinpaluussa on oikea kaiku. Haluan lähteä mutta en tiedä, haluanko jäädä sinne minne olen menossa. Ehkä juuri se, on se mitä sain. Ymmärrys, ettei jääminen koskaan ole tarkoitus.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Koukussa kasvuun - 05.06.2014
• Tuppi pois kielitaidosta - 06.05.2014
• Uskon asioita - 03.04.2014
• Se ilta kun lamppu sammui - 28.02.2014
• Rajankäyntiä - 05.02.2014
• Kiinalaista ajanlaskua - 03.01.2014
• Uutisia Suomesta - 05.12.2013
• Kiinan viimeinen prinsessa ja nauramisen taito - 29.10.2013
• Tien päällä kulkevalla tiellä - 23.09.2013