Suuntaako kukaan enää Suomesta Saksaan lapsia hoitamaan? Heräsin kysymykseen, kun en saanut kunnon vastausta au pair -liikkuvuuden nykytilasta ylipäätään fellow-ryhmällemme Saksan demografisesta kehityksestä luennoineelta berliiniläisen väestöntutkimusinstituutin johtajalta. Au paireja Saksassa kyllä on, vaikka he eivät juuri näy eivätkä kuulu.

Ei toisaalta ole ihme, ettei tutkimuskeskus ole täysin perillä asiasta. Kyse on suhteellisen järjestäytymättömästä, lyhimmillään muutaman kuukauden oleskelusta paikallisissa perheissä. EU:n sisällä tullaan ja mennään omatoimisesti niin kuin tykätään. EU-kansalaisen ei ole tarvinnut enää pariin vuoteen hakea Freizügigkeitsbescheinigungia kolmen kuukauden maassaolon jälkeen. Bürgeramtiin pitää toki jokaisen Saksaan muuttavan ilmoittautua kahden viikon kuluessa. Mutta milläköhän tarkkuudella ja kategorioinneilla tiedot kulkevat tutkijoille? Väestön luokittelu ja rekisteröinti kun ei ole Saksassa vieläkään kovin luonteva aihe.

Suomalaisnuorille lastenhoito Keski-Euroopassa on saattanut käydä liian vaatimattomaksi vaihtoehdoksi, kun on työlomaa Australiassa ja englantitutorointia Kiinassa tarjolla. Au pairin perushommista on vastaava glamour kaukana. Luetaanko saksaakaan enää koulussa entiseen malliin valinnaisuuden ja vaihtoehtojen lisääntymisen takia? Some-ajan maailma on aivan eri tavalla lähellä ja avoinna. Jonkinlaisiin varsinaisiin palkkatöihin pääsee suhteellisen helpolla, jos englanti ja uskallus riittävät.  Jos kuitenkin jotain voi päätellä lukuisista ”auppariblogeista”, kyselypostauksista ja hakuilmoituksista, Saksa kiinnostaa yhä. Järjestöistä esimerkiksi Allianssi kertoo välittäneensä vuosittain yli 15 000 nuorta vapaaehtoistyöhön maailmalle ja au paireiksi muun muassa Saksaan. Saksassa toimii ainakin muutama pohjoismaiset au pairit erikoistumisalueekseen ilmoittava välitystoimisto. Hyvä, että edelleen lähdetään. Itse olin Tagesmutterin korvikkeena Saksassa viitisentoista vuotta sitten. Perusperhe-elämä vieraalla kielellä vieraassa maassa ei ole aina helpoimmasta päästä, vaikka kemiat natsaisivat, mutta antoisaa. On tosin uskomatonta, miten mummolta ajankuva saa muistot kuulostamaan, vaikka ikä alkaa vielä hyvän tovin kolmosella!

Nykyään paras tapa löytää au pair -paikka lienee Facebook. 1990-luvun lopulla se oli työvoimatoimiston ilmoitustaulu. Siis sellainen korkkipohjainen ja nastoilla varustettu. Puskaradio neuvoi, että siellä ilmoittelevat perheilleen seuraavaa au pairia etsivät. En edes muista, millä perusteella päädyin soittamaan tytölle, joka etsi järjestyksessään seitsemättä suomalaista lastenhoitajaa düsseldorfilaiseen, kaksilapsiseen perheeseen. Tutustuminen ja taustojen tarkistaminen olivat yhtä kuin lankapuhelu, muutama kirje ja pari sähköpostia. Facebook keksittiin 2004. Ei ollut blogeja, ei Skypeä, ei googletusta, eikä some-vakoilua. Soitellen siis sotaan. Ehkä lapsenkenkiä netille sovitellut, 9/11-iskuista vielä tietämätön maailma oli viattomampi. Kauhukertomukset huonosta kohtelusta levisivät tuolloinkin, mutta kaikeksi onneksi niistä pahimmat kuulin vasta jälkikäteen.

Katolisen perheen Jürgen-isä oli suunnitteluinsinööri nestepakkausyrityksessä. Gerda-äiti johti sairaanhoito-oppilaitosta. Molemmat tekivät ympäripyöreitä päiviä. Jürgenin työmatka oli 60 kilometriä suuntaansa. Hän starttasi 1.3-litraisella Golfillaan Autobahnille usein jo kuudelta aamulla. Jürgenillä oli tapana tuoda kotiin kehittelemiään prototyyppejä, joita minä ja lapset testasimme. Eräs Jürgenin silloinen innovaatio tulee yhä vastaan suomalaistenkin ruokakauppojen mehuhyllyssä. Pojat, Klaus ja Peter, olivat 11 ja 8. Klaus kävi latinapainotteista koulua ja harrasti judoa. Peter opetteli vielä lukemaan, rakasti jalkapalloa ja aikoi isona remonttimieheksi. Gerda oli Familienreihenhaus-korttelistamme ainut, joka ei äidiksi tultuaan jäänyt kotiin tai puolipäiväiseksi. Naapurin kielitieteilijä-Martina teki osa-aikaisia sihteerintöitä ehtiäkseen kotiin kahdeksi, kun lapset palasivat koulusta. Judith toisesta päästä rivitaloa oli farmaseutti. Hän aikoi olla kotiäitinä, kunnes lapset ovat riittävän isoja. Tieto suomalaista avainkaulalapsista oli Martinalle ja Judithille järkytys. Vein pojat kouluun ja harrastuksiin, kävin kaupassa, kuulustelin läksyt. Laitoin ruoan ja siivosin talon kerran viikossa. Vastineeksi sain ylläpidon, kuukausilipun, kansalaisopiston kielikurssin ja 450 D-markan eli noin 1 500 Suomen markan kuukausittaisen taskurahan. Au pair -korvauksissa eivät indeksikorotukset jyrää. Nykyinen ohje on melkeinpä tismalleen vastaava 260 euroa.

Äskettäin eräs suomalainen au pair huhuili saksansuomalaisten keskusteluryhmässä tiettyjen raaka-aineiden perään. Täkäläisessä ruokakaupassa kun kaikki ei aina ole sitä, mitä luulee. Olisipa silloinkin ollut tarjolla moinen neuvontaverkosto ja älykännykät! Itse leivitin kakkuvuoan tietämättäni suolaisella Paniermehlillä. Nyt voi avautua kaverille saman tien Whatsappiin tai lesoilla Instagramiin reaaliajassa. Minun kuulumiseni välittyivät lähimmässä Drogerie Marktissa kehitetyillä kuvilla ja etanapostikirjeillä. Kotiin ei paljon soiteltu tai meilattu, sillä siihen aikaan kotiliittymä oli vielä harvinaisempi Saksassa kuin Suomessa. Nettikahviloita tuli vastaan tasan yksi ja kaukana. Nokia 3210:llä pystyi vain soittamaan ja tekstaamaan. Se oli suomalaisella liittymällä aivan liian kallista. Aivan kuten maitojunalla palaaminen, mikä vaati ehdottomasti vakaampaa harkintaa kuin nyt halpalentoyhtiöiden aikaan.

Olin katsomassa koulunäytelmiä, isovanhempien luona, perheillallisilla ravintoloissa. Vaelsin joukon jatkona hesseniläisillä Rotes ja Schwarzes Moorilla Baijerin rajamailla ja Wasserkuppelle entiselle vakoiluasemalle. Hoivasin oksennustautista ekaluokkalaista ja paikkasin milloin missäkin raappiutuneita polvia ja kyynerpäitä. Ajelin halki Thüringenin kauhistelemassa Itä-Saksan jäljilltä rähjäistä maaseutua. Ongin poikien kanssa purossa ja poimin luumuja Gerdan äidin luona Singenin liepeillä. Keitin Oman kanssa luumut Kompottiksi. Hiivin salaa Mosel-joen rantarinteille viiniköynnösten sekaan napsimaan maistiaisia sadosta Jürgenin vanhempien kesäpaikassa Bernkastel-Kuesin tietämillä. Kävelin keskelle veljesten ruokasotaa, jossa toinen oli nelinkontin liedellä viskelemässä spagettia ja jauhelihakastiketta. Vastaanotin koltiaisilta lukuisia kepposia. Luin heille silti vielä iltasatuja. Suurempaa vahinkoa emme minä tai ne kuusi muuta tainneet saada aikaan, sillä Klausista tuli toimittaja ja Peter opiskelee koneinsinööriksi.

Mitäkö sain? Sukelluksen saksalaiseen elämäntapaan. Väläyksen siitä, millaista olisi ollut kasvaa pikkuveljien kanssa. Perspektiiviä siihen, millainen osa Suomi Euroopan palapelissä onkaan. Kansainvälisiä ystäviä, joista osa on yhä aktiivisesti kelkassa. Sujuvan ”köökkisaksan”, jonka varaan on vieläkin hyvä rakentaa. Vuosien varrella monta pientä asiaa, joissa olen voinut ammentaa kokemastani. Matalan kynnyksen tarttua mahdollisuuteen lähteä uudelleen, kuten tänne Berliiniin. Vaikka se vaatii järjestelemistä ja voi olla vaikeaa, pieni irtiotto tekee ihmiselle hyvää, oli ikä tai tausta mikä tahansa. Odotan mielenkiinnolla, millaisia jälkiä Berliini jättää niiden ilmeisimpien lisäksi. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että ne tulevat näkyviin selvästi vasta ajan kanssa. Palataan aiheeseen arviolta noin viidentoista vuoden kuluttua, niin kerron.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 304 päivän deadline - 27.07.2015
• Kuinka kissa pelastetaan puusta - 16.06.2015
• Ikisinuttelijan rouvavuosi - 25.05.2015
• Not in my Prenzlauer Berg! - 01.04.2015
• Valtakunta lattiakaivosta - 02.03.2015
• Cash only - 02.02.2015
• Onneksi oli ruotsiakin - 02.01.2015
• Tältä suomalainen näytti tänään - 08.12.2014
• Yksi kartta Berliiniin, bitte! - 28.10.2014