Kesäkuun viimeisenä päivänä aamuseitsemältä saavuin rinkkani kanssa Wienin päärautatieasemalle, ja siitä puolitoista tuntia myöhemmin uudet kämppikset tarjoilivat puolivuotiskotini olohuoneessa eteeni aamupalaa ja kupin kahvia.

Matka Tampereelta Wieniin kahdella junalla, kahdella bussilla ja yhdellä lautalla alkoi puoliltapäivin keskiviikkona ja päättyi kaksi päivää myöhemmin aamuseitsemältä.

Harjoittelu Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa oli vuosia hautunut haave. Joka syksy ainakin vuodesta 2019 lähtien olin lukenut sähköpostistani kaihoisasti IPI:n harjoittelijahakuilmoitusta miettien, että tuonne minä vielä joskus haen, mutta nyt ei ole sopiva hetki. Väliin tulikin sitten korona ja ei-sopivia-hetkiä muista syistä, kunnes viimein tähdet olivat kohdallaan: olen vapaa lähtemään, sillä syksylle 2023 ei ollut tiedossa muita suunnitelmia tai velvollisuuksia. Yliopisto ja Kela saattavat olla tästä hieman eri mieltä, sillä opintoni ovat jo hieman venähtäneet. Terveisiä Tampereelle, muutto Wieniin ja työskentely lehdistönvapauden parissa on toki loputtoman kehittävää, innostavaa ja merkittävää, mutta siinä sivussa myös todella pitkälle viety tapa viivytellä gradun aloittamista.

Hakuvaiheessa kielitaidosta ja kiinnostuksenkohteista kysyttäessä kerroin, että suomen ja englannin lisäksi osaan kohtalaisesti ruotsia, välttävästi norjaa, toisinaan kirjoitettua tanskaa ja kreikan aakkoset ja alkeet. Esitin myös vienon toiveen, että haluaisin oppia näkemään lähelle kirkkaammin lasein, ja siksi keskittyisin mieluusti Eurooppaan. Verrattain lehdistönvapauden tilanne etenkin EU-maissa on varsin kelpo, mutta minua kiinnostaakin, mitä kaikkea pinnan alla kiehuu. Toiveeni oppia näkemään puutteita lähellä toteutui varsin nopeasti, sillä pitkään lehdistönvapauden mallimaana nähty Suomi aloitti oman nahkansa luomisen heti ensimmäisenä työpäivänäni IPI:ssä. Toimistokierroksen ja esittäytymisten jälkeen istuin paikalleni, avasin läppärin ja näytölle lävähti tieto: Iltalehden journalisti Ida Erämaahan kohdistuu laaja verkkovihakampanja.

Press on freedom -tarroja teetettiin toukokuiseen IPI:n Maailman kongressiin. Ensimmäisen stipendiaattikuukauden suurin saavutus oli saada haltuuni IPI:n toimiston avaimet sekä kyseinen tarra, jonka liimasin välittömästi läppärini kanteen.

Muutaman vuoden takainen HS Säätiön lähettämä IPI:n fellow Alma Onali twiittasi asiasta varsin osuvasti: “Maailma on opettanut, että toimittajat eivät joudu häiriköidyiksi, pidätetyiksi tai pahimmassa tapauksessa murhatuiksi asiavirheiden, vaan totuuden kertomisen takia. Lisäksi asiavirheet on helppo korjata, mutta menetettyä lehdistönvapautta on vaikea saada takaisin.”

Uuden hallituksen ensimmäisen kuukauden kompastelut kriisistä toiseen ovat viihdyttäneet, hirvittäneet ja herättäneet IPI:n toimistolla paljon keskustelua saman pöydän äärellä istuvien yhdysvaltalaisten harjoittelijoiden kanssa. On toki totta, että kansainvälisesti vertailtuna Suomen rikkomukset vapaata lehdistöä kohtaan ovat melko mietoja. Pidän silti tärkeänä, että niihin reagoidaan asian vaatimalla vakavuudella sen sijaan, että verkkovihaa, häirintää tai uhkauksia vähättelemällä vahataan sananvapauden liukumäkeä niin, että huomaamatta toimittajien työturvallisuus Suomessa liukuu hyvästä huolestuttavan kautta heikoksi.

Heinäkuu kului vuoroin tukahduttavan helleaallon kourissa, vuoroin ukkosen jyrinässä ja vanhan toimistorakennuksen ikkunalaseja helisyttävän tuulen armoilla. Ilmastointia Wienistä on vaikea löytää muualta kuin kaupoista ja toisinaan ratikoista, mutta onneksi uintihetket Tonavassa ja ravintolalaivan uima-altaassa soivat hetken helpotuksen.

Tavanomaisen työpäivän ensimmäiset tunnit kuluvat päivittäin mediamonitoroinnin parissa, jota toinen kesäharjoittelijoista kertoi kuvailleensa läheiselleen seuraavasti: “Päivitän sähköpostia ja Twitteriä, ja toivon, että kukaan ei ole kuollut.” Heinäkuun aikana toive ei ole toteutunut. Kaksi peräkkäistä maanantaita aloitettiin jaetulla huokauksella: taas yksi murhattu toimittaja Meksikossa. Todennäköisesti kartellien käsissä henkensä menettivät Luis Martín Sánchez Íñiguez ja Nelson Matus Peña.

Meksikon surulliseen lehdistönvapaustilanteeseen, ja erityisesti rankaisematta jääneisiin toimittajien murhiin, pääsin tutustumaan heinäkuun loppupuolella tehdessäni taustatyötä vuonna 2022 kuolleiden toimittajien murhatutkintojen etenemisestä tämän vuoden puolivuotiskatsausta varten. Loppupäätelmä: eivät ole edenneet. Tai ainakaan tutkinnan etenemisestä, pidätyksistä ja mahdollisista tuomioista ei ole pahemmin uutisoitu.

IPI:n toimistorakennuksen ulkopuolella hiljalleen muodostuneeseen arkeen on kuulunut ulkoilmaelokuvafestivaaleja historiallisten rakennusten juurella, vaeltelua pitkin uuden kaupungin katuja, uimista Tonavassa ja jaettua ruokahetkiä kämppisten kanssa. Karlsplatzin festivaalilla olen käynyt katsomassa Freddie Mercuryn tribuuttikonsertin (kuvassa) ja kaksi balettia: Peer Gyntin ja Joutsenlammen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• He jäävät, kun ei muuta voi - 08.02.2024
• Työmatkan mittainen pikakurssi Puolan mediaan - 07.12.2023
• Jengiväkivaltaa suurempi uhka on taloudellinen turvattomuus - 01.12.2023