Ensimmäinen puolitoista kuukautta kauniin Wienin asukkaana on nyt takana. Kun mietin, mitä kaikkea olen ehtinyt kokea ja nähdä, saa se pääni pyörälle. Olen tutkinut kaupunkia ja vieraillut lukemattomissa museoissa sekä luontokohteissa. Yhtenä päivänä hyppäsin junaan ja tutustuin myös Bratislavaan.

Aurinko porottaa jo aamuisin lämpimästi.

Ylämäki Bratislavan linnaan oli raskas, mutta matkalla pystyi nauttimaan näkymistä kaupunkiin.

Ja tietysti aloitin työni Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa (International Press Institute, IPI). Instituutin toimisto sijaitsee aivan Wienin keskustassa, ja päivisin ikkunoista kantautuu sisään turistien puheensorina. Välillä jostain ravintolasta voi kuulua live-musiikin ääniä.

Sain suhteellisen rauhallisen aloituksen lehdistönvapauden maailmaan, vaikka oloni oli surrealistinen, kun ensimmäinen julkaistu lausuntoni nousi televisiouutisiin Pakistanissa. Toimiston vakituisella väellä ei ole ollut yhtä rauhallista. He ovat valmistautuneet kuumeisesti ottaakseen kantaa YK:n pöydällä olevaan kyberlakiehdotukseen, joka on nyt neuvottelujen loppuvaiheessa. Vaikka ehdotus kantaa nimeä kyberlaki, kyseessä on enemmän maailmanlaajuinen valvontasopimus. Se antaa viranomaisille laajat valvontavaltuudet ja antaa autoritäärisille valtioille entistä enemmän työkaluja kriitikoiden eli myös toimittajien hiljentämiseksi ja rankaisemiseksi. Käytännössä sopimusluonnos ilmentää samantyyppisiä liian laajoja ja epämääräisiä kyberrikoslakeja, joita viranomaiset jo väärinkäyttävät monissa maissa ympäri maailmaa. Tämä luonnollisesti herättää suurta huolta lehdistönvapauden puolustajien joukossa ja olen seurannut työtä kiinnostuneena.

Samaan aikaan kaupunki on tasaisesti muuttunut kellertävämmäksi, kun lämpötilat ovat jatkuvasti olleet 27–37 astetta. Vaikka lämpö on ollut täysin sietämätöntä, sillä on ollut hopeareunuksensa. Nimittäin perinteiseen suomalaiseen tapaan ainoa ”small talk”, jonka osaan luonnostaan, on säästä puhuminen. Ja jokaisen keskustelun on todellakin voinut aloittaa toteamalla, että tämä on täysin sietämätöntä. Välillä kesäukkoset tuovat mukanaan raikkaampaa ilmaa ja uskomattoman hienoja salamoita. Olen useampana yönä uhrannut yöuneni siihen, että olen seurannut taivaanrantaa.

Öiset ukkosmyrskyt ovat tarjonneet aikamoista valoshow’ta.

Ensimmäiset viikot ovatkin olleet pitkälti lämpötilaan ja kieleen totuttelua. Aivoni ovat välillä olleet kovilla, kun päiviin on sekoittunut suomea, englantia ja saksaa. IPI:n toimistolla voi myös kuulla monia muita kieliä, ja lähes päivittäinen sukellus internettiin lehdistönvapausrikkomuksia monitoroidessa on saanut minut kiitolliseksi siitä, kuinka hyviä käännöspalvelut nykyään ovat. Olen jopa uskaltautunut asioimaan kaupoissa ja kahviloissa saksaksi, välillä enemmän ja välillä vähemmän siinä onnistuen. Yhtenä perjantai-iltapäivänä ajattelin välttää ihmiskontaktia suuntaamalla itsepalvelukassalle, sujuvasti unohtaen viinipullon korini pohjalla. Kassa luonnollisesti vaati myyjää paikalle todistamaan täysi-ikäisyyteni. Vaikka puhekieli oli tällä kertaa englanti, välillämme tapahtui jonkinlainen kommunikaatiokatkos, ja katsoin lohduttomana, kun myyjä käveli tiehensä viinipulloni kanssa.

Ruokakaupassa ne hetket, kun en tunnista jotain tuotetta, vaikuttavat myös olevan ainoita, jolloin muuten erinomainen nettiyhteys ei toimi. Näin päädyin vahingossa maistamaan tuotetta, jonka olin ulkonäkönsä puolesta tulkinnut jonkinlaiseksi leiväksi. Yllätyksekseni tämä ”leipä” oli täytetty unikonsiemenillä. Jälkikäteen tehdyn tiedonhaun perusteella kyseessä oli itävaltalainen erikoisuus Mohnzelten-leivonnainen. Hieman kaipaan ruisleipää sekä Koskenlaskija-juustoa, ja kestin noin neljä päivää Wienissä ennen kuin suuntasin Ikeaan juustohöylän perässä.