Ajoin viimeisen koulupäivän päätteeksi takaisin kotiin samaa tuttua moottoritietä. Aurinko oli juuri laskemassa, taivas loimotti oranssin utuisena ja tie oli ruuhkaton. Enkelten kaupunki siinä näytti parhaan puolensa – ja ikävä alkoi kaihertaa jo valmiiksi.

Kun melkein vuosi sitten köröttelin lentokentältä kohti ensimmäistä vuokra-asuntoa, kurkkua kuristi. Highwayn kahdeksan kaistaa ja huolettomasti kruisailevat amerikanraudat hirvittivät. Näittenkö joukossa minun pitäisi löytää kouluun?

Ensimmäisen opiskeluaamun ruuhka jännitti kamalasti, seuraava jo paljon vähemmän. Jännitystä helpotti kampuksen elokuvamainen tunnelma: ohi hitaasti lipuvat skeittaripojat ja sisarkuntien sointuviin paitoihin pukeutuneet tytöt. Nuorruin hetkessä parikymppiseksi.

Syksyn kurssivalintojen vuoksi vähitellen muukin kuin Santa Monican ja yliopiston välinen Interstate 10 alkoi tulla tutuksi. Kun haastateltavia joutui koulutöitä varten hakemaan tuntienkin ajomatkojen päästä, päätyi näkemään kortteleita, joihin ei olisi koskaan muuten eksynyt. Silmä alkoi tottua ja jopa tykästyä kummallisen keskeneräiseltä näyttävään kaupunkikuvaan, jossa talot ovat matalia, epäsiistejä ja nopeasti kyhättyjä.

Monet tässä kaupungissa pitkään asuneet kehottavatkin antamaan kaupungille aikaa. Los Angeles ei ole kuin New York tai San Francisco, jotka varastavat vierailijan sydämen ensikohtaamisella. Tässä kaupungissa pitää viettää aikaa, elää ja hengittää.

Minulle rakkainta Los Angelesissa on tilan tuntu. Juuri matalien rakennusten ja leveiden katujen takia maisemat avautuvat kauas ja eikä valo jää kerrostalojen loukkuun. Ja kuka nyt voi olla rakastamatta lämpimiä tuulia, voimakasta valtamerta ja taivaanrantaan painuvia auringonlaskuja. Toisaalta ikävä tulee myös arjen kohtaamisia, ihmisiä, joilla tuntuu olevan aikaa jutella, toivottaa hyvät huomenet tai vilkuttaa tyttärelle. Ystävällisyys, vaikka moni voisi väittää sitä pinnalliseksi, lämmittää.

Vähiten pidän ruuhkista, joissa voi tuhrautua päivän parhaat hetket. Mutta toisaalta, niihinkin tottuu, toisin kuin arvaamattomiin luonnonilmiöihin. Kun maa tärähtelee tai metsäpalot roihuavat, ihminen tuntee itsensä haavoittuvaksi. Viimeviikkoisen pienen maanjäristyksen keskus oli vain noin kymmenen kilometrin päässä meiltä: se kolautti ikkunoita ja heilutti sänkyä. Silloin päätin pakata reppuun valmiiksi vettä, taskulampun ja vaatteita, jos vaikka pian täräyttäisi enemmän. Niin paikallinen ystävä kehotti tekemään.

Mutta ennen kaikkea Los Angeles on kaupunki, jossa on paikka meille kaikenlaisille. Paikallisimmatkin tuntuvat olevan kotoisin jostain muualta tai ainakin heidän isovanhempansa ovat. Kaliforniaan on aina tultu toteuttamaan unelmia. Yksi sellainen oli tämä minunkin reissuni.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Spring break (= lukuloma) - 02.04.2013
• Hiki virtaa Los Angelesissa - 01.02.2013
• Puolet tutkinnosta plakkarissa! - 28.12.2012
• Unesta ja sen puutteesta - 14.11.2012
• Sunnuntai-iltapäivän manifesti - 20.09.2012
• Hei, minuahan palvellaan! - 28.08.2012