Oxfordin yliopisto on miellyttävä paikka käyskennellä. Jokaisen collegen pihassa on hyvinhoidettu puutarha (omalla puutarhurilla), antiikkihuonekalut täyttävät yleiset tilat. Opiskelijat näyttävät kliseisen hyvinvoivilta atleetin vartaloineen ja valkoisine hampaineen. Oma collegemme, Green Templeton, on post-graduate college eli perustutkinto-opiskelijoita täällä ei tapaa. Sen sijaan täällä tapaa niitä, jotka esimerkiksi tekevät väitöskirjaa Oxfordiin saatuaan maisterinpaperit Harvardista. Voi kuvitella, että näille nuorille maailma on avoin, lamasta huolimatta. Samaisesta Oxfordin kaupungista löytyy alueita, jonne ei illalla kannata mennä. Siellä palaa autonromuja ja poliisi piirittää huumeluolia.  Noille alueille kulkee enemmän busseja kuin muualle, sillä harva omistaa henkilöauton. Alueiden koulut ovat huonossa maineessa. Itseään (ja jälkikasvuaan) kunnioittava britti valitsee asuinalueensa koulujen mukaan. Hyvämaineisten koulujen ympärillä asuntojen hinnat ovat pöyristyttäviä, mutta kukapa ei haluaisi lapselleen parasta mahdollista koulutusta. Yliopistoon pääsy riippuu pitkälti A-levelien (meikäläisittäin kai ylioppilastutkinnon) tuloksesta. Tilastot paljastavat, että hyvistä kouluista valmistuneita odottavat suuremmalla todennäköisyydellä Oxfordin ja Cambridgen kuvankauniit kampukset.

Samaan aikaan toisaalla – on kouluja, joista valmistuneet nuoret eivät selviä yksinkertaisesta luetun ymmärtämistestistä. Tässä maassa syrjäytyminen alkaa varhain, se alkaa jo lapsena, jos leikkikenttäsi sattuu olemaan sillä huonolla alueella. Eräänä iltana televisiossa entinen jengiläinen, nykyinen nuorisotyöntekijä, arvosteli poliitikkojen aloitetta jengien kriminalisoimiseksi.

”Entä jos koko kasvuympäristö, kaikki kaverisi, koulusi, ovat yhtä jengiä? Kun yksinhuoltajaäidit käyvät kahdessa työssä selvitäkseen, ja lapset kasvavat kadulla?”

Toisena iltana Channel Fourin provosoiva dokumentti ”Rich Kid, Poor Kid”, esitteli kaksi teini-ikäistä tyttöä samalta lontoolaiskadulta. Toinen, ylipainoinen ja koulun kesken jättänyt, asui kaupungin asunnossa ja taisteli saadakseen pikkuveljelleen paikan koulussa. Kroonista depressiota sairastava äiti ei jaksanut hoitaa asioita.  Toinen kävi yksityiskoulua ja latasi TV-kameralle, että ”köyhyys on ihmisten oma vika”. Dokumentin aikana tytöt tapasivat ja juttelivat. Rikkaan tytön ennakkoluulot poistuivat, ja hän häpesi aiempia sanomisiaan. Köyhä tyttö taas hymähti kyynisesti. 

Esimerkkejä löytyisi loputtomiin. Glasgow:n kaupungin huonoimmassa lähiössä asuvan miehen elinajanodote on uskomattomat 28 vuotta lyhyempi kuin saman kaupungin parhalla alueella asuvan miehen. Lasten päivähoito on kaikkea muuta kuin subjektiivinen oikeus: tuhanteen euroon kuussa yltävät päivähoitomaksut pitävät kokopäivähoidon vähävaraisten perheiden ulottomattomissa. Luokkaero tuntuu ja näkyy kaikkialla. Hyväosaisille se on tämän yhteiskunnan vaivaannuttava tosiasia, huono-osaiset kohauttavat olkiaan kuten edellämainitun TV-dokumentin köyhä tyttö. 

Tämä lama iski ensimmäisenä alempiin sosiaaliluokkiin. Toki investointipankkiireillakin on tiukkaa, mutta kuusinumeroisesta vuosipalkasta lienee ollut helpompi pistää jotakin sivuun kuin tehdastyöläisen palkkapussista. Tilastot paljastavat, että palkkaepätasa-arvon suurin syy ei ole alempien palkkojen putoaminen tai ennallaan säilyminen, vaan suurimpien palkkojen jatkuva suhteeton kasvu.   

Iso-Britannia, eräs EU:n poliittisista mahtimaista, on häpeällisessä jamassa mitä tulee köyhyteen ja epätasa-arvoon. Paradoksaalista kyllä, sellaiset kansalliset instituutiot kuin Oxfordin yliopisto ovat huutavia esimerkkejä luokkaeroista ja epätasa-arvosta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kauniit ja rohkeat ulkomaantoimittajat – ja sitten me muut - 01.06.2009
• Venäjä, Venäjä, Venäjä - 19.02.2009
• Kultakalat, maatuskat ja muita sotajournalismin ihmeitä - 07.01.2009
• Kohteliaisuuksien ja hankaluuksien maa - 18.11.2008