New Yorkin metro on mahtava systeemi. Yli 450 asemallaan se panee suurkaupungin hahmotettavaan järjestykseen. Samalla se luo kaupungin kuhinalle sykkeen ja sielun: monikulttuurista väenpaljoutta, joka liikkuu tehokkaasti rähjäiseltä tunneliasemalta toiselle, kirskuvien raiteiden metelissä, vuorokauden jokaisena tuntina.

Vietän metrossa yhteensä vajaan tunnin päivässä. Brooklynin 7th Avenuelta Manhattanin Union Squarelle ja työpäivän jälkeen takaisin. Viikonloppuisin verkostoa tulee koluttua laajemmin. Koska metro on olennainen osa newyorkilaisten elämää, antavat vajaan puolen vuoden arkiset matkahavainnot mahdollisuuden tulkita newyorkilaisten ajankäyttöä ja tapakulttuuria, miksei mediamieltymyksiäkin. Otos on New Yorkia heterogeenisimmillään: siirtolaismagneettina tunnetussa Brooklynissa elää lukuisia etnisten kulttuurien keskittymiä. Kaikkiaan tämä 2,5 miljoonan asukkaan kaupunginosa on köyhä, mutta esimerkiksi oma naapurustoni, keskiluokkaistunut Park Slope on lapsiperheiden ja kirjailijoiden suosiossa.

Yleensä matkustajat joko lukevat, kuuntelevat musiikkia tai pelaavat kännykällä. Useammat kuitenkin nukkuvat tai ovat ajatuksissaan. Kun verkko- ja puhelinyhteydetkään eivät maan alla toimi, tuntuu metromatka toimivan monille päivän hiljaisena, meditatiivisena hetkenä.

Lehdenlukijat lukevat useimmiten New York Timesia, mutta myös ilmaisjakelulehdet Am New York ja Metro, iltapäivälehti New York Post sekä aikakauslehti New Yorker ovat näkyvästi kulutuksessa. Melkein yhtä moni lukeva metromatkaaja pitää kädessään kirjaa, rypistynyttä pokkaria, kovakantista painosta tai tieteellistä julkaisua. Kindlejä näkee harvoin, sudokuja täyttää moni.

New York Times on painoformaatiltaan sellainen kapea broadsheet, ehkä kolme neljäsosaa meillä käytetyn version leveydestä. En tiedä onko paperilaadulla vaikutusta, mutta joka tapauksessa tämä julkaisu pyörii yllättävän hyvin käsissä, vaikka horjuisi seisaaltaan ruuhkaisessakin metrossa. Hesaria ei tulisi mieleenkään ottaa näihin vaunuihin.

Tulin itse siihen tulokseen, että The Economist –lehti on painoformaatiltaan parasta metrolukemista. Taipuisa ja sivumitoiltaan pienehkö aikakauslehti on kevyttä kannateltavaa, ahtaassa tilassa sen voi helposti taittaa pituussuunnassa eikä sivua tarvitse heti kääntää, sillä sisältö on tekstipainotteista. Sivunkääntö voi olla hankala operaatio seistessä, kun toinen käsi kurottaa tukikaiteeseen. Näin ollen esimerkiksi Wired-aikakauslehti on liian raamikas, nidonnaltaan jäykkä ja sisällöltään turhan visuaalinen.

Ruuhka-aikoina metrossa on valtavasti väkeä, mutta ei ryysäyksen tuntua. Sopu antaa yllättävästi sijaa, ja joukko liikkuu ahtaissa tunnelikäytävissä sävyisästi. Ihmiset eivät viritä small talkia ventovieraiden kanssa. Mutta jokin kulttuurien kirjoon sekä ruuhkaan tottuneisuus huokuu näiden sinänsä ylpeiltä vaikuttavien kaupunkilaisten kehonkielestä, mikä luo lämpöä ja sujuvuutta matkantekoon. Kun kuljemme lastenrattaiden kanssa, kantoapua tarjotaan aina jo hyvissä ajoin ennen portaita (hissejä on asemilla harvakseen).

Metrossa ei katsota kieroon, vaikka laulaisi rintaäänellä iPodistaan kuuntelemaansa kappaletta. Tavatonta ei myöskään ole nähdä matkustajaa hytkymässä, joskus suorastaan tanssahtelemassa hip hop -biittiinsä, joka kantautuu kuulijan korvakuulokkeiden läpi koko vaunun. Täysääninen keskustelu ja naureskelu on ok – vaikka vaunussa olisi hiljaista, se ei ole painostavaa. Kerjäläisiä ja julistajia näkee vaunuissa satunnaisesti, kuten myös kodittomia, mutta kertaakaan en ole myöhäisiltoinakaan törmännyt varsinaiseen häirikköön. Viina ei tuoksu, järjestyksenpitäjiä ei tarvita. Ryöstöjä tosin tapahtuu, olen lukenut paikallislehdistä.

Sikainfluenssa on “issue” New Yorkissa. Kymmeniä kouluja on ollut suljettuina, ja sairaaloissa on tätä kirjoitettaessa ruuhkaa. Katukuvasta tätä ei kyllä huomaisi, eikä heti metrovaunuissakaan. Ihmiset eivät näytä kaihtavan – tai heillä ei ole vaihtoehtoja – ruuhkavaunuja sen enempää kuin aiemminkaan, vaikka viruksen uskotaan leviävän helposti juuri metron kaltaisissa tiloissa. Metrokäyttäytymiseen pandemia vaikuttaa lähinnä siten, että seisomatukea tarjoaviin kaiteisiin ei haluta turhaan koskea.

Mutta liekö vaunusisustuksella osavaikutusta muuten hyvään metromeininkiin? Vaunuissa on penkkirivit seinillä, jolloin ihmiset istuvat aina toista rivistöä vasten ja näkevät lähes koko vaunun matkustajat pään käännöksellä. Väkijoukko siirtyy ja tekee tarpeen tullen tilaa nopeasti ja kollektiivisesti, ja kuitenkin kyydissä voi – ja uskaltaa – nukkuakin. Epäilen, että paripenkkijonot eristävät matkustajat jonkinlaiseen yksityisyyden illuusioon.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Usko pois, Suomi kiinnostaa - 16.04.2009
• Pohjia odotellessa - 09.03.2009