Enää reilu viikko jäljellä Berkeleyssä. Katselen tuttuja paikkoja sillä silmällä: paina nyt tämäkin mieleen. Olemme alkaneet kantaa tavaroita pihalle. Kahdella perheellä ennen meitä käytössä olleet huonekalut vetelevät viimeisiään, eikä niistä kehtaa enää pyytää rahaa keneltäkään. Onneksi täällä saa kipata tavarat talon eteen kadulle. Tähän mennessä kaikki ovat hävinneet vuorokaudessa.

Olen jo kaksi kuukautta vastaillut kysymykseen, miltä tuntuu palata kotiin. Hmm… väistämättömältä? Koulutusohjelmamme johtaja juuri ihmetteli, miksi kaikki muunmaalaiset visiting scholarit pyrkivät jäämään tänne keinolla millä hyvänsä, mutta suomalaiset palaavat aina kotiin.

Ehkä se on puhdasta realismia. Perheen elättäminen kahden journalistin tuloilla Bay Arealla olisi ihan eri juttu kuin viime vuoden stipendiaattielämä, (johon kiitos kyllä tottuisi helposti). Vaikken ihmisiä lukuun ottamatta ole ikävöinyt koko vuonna Suomea, voin kai olla vain onnellinen, kun olen kuitenkin pitänyt itsestään selvänä paluuta sinne. Moni muualta tuleva ei näe kotimaassaan minkäänlaisia mahdollisuuksia ja käyttää ison osan energiastaan täällä sumplien, miten onnistuisi jäämään.

***

Ei kotiinpaluu silti ihan helppoa ole. Voisin keventää lähdön haikeutta muistelemalla niitä asioita, joita opin pelkäämään täällä. Kuten sitä, kun valvoo kuumehoureisen lapsen vieressä koko yön ja miettii, onko pakko lähteä Emergency Roomiin, jossa lasku lapsen tsekkauksesta olisi 3000–8000 dollaria. (Kyllä, meillä on vakuutus suomalaisesta yhtiöstä, mutta sen kanssa on jouduttu vääntämään jo muistakin asioista.) Lapseni ei taida muistaa siitä yöstä mitään, mutta sitäkin paremmin hetket kiinalaisen ravintolan vessassa, jossa yritän kaivaa hernettä hänen nenästään syömäpuikoilla ja sähisen, että “Niistä! Me ei voida tämän takia lähteä ensiapuun!”

Voisin myös keskittyä murehtimaan asioita, jotka eivät koskaan Suomessa ole mahdollisia: ympärivuotista aurinkoa, kukkivia puita, lähimarketin puolet halvempia ja kaksi kertaa parempia hedelmiä. (Naapurin muovinurmikkoa, lisäisi kuopukseni.) Niin yksinkertaisista asioista ihminen tulee onnelliseksi.

Koska kuitenkin kylven vielä viime hetket San Franciscon lahden yltiöpositiivisessa ilmapiirissä, koetan keskittyä siihen, mitä täältä voisi tuoda mukanaan. Ehkä jotain tästä ilmapiiristä, joka saa itsenikin käyttäytymään ihan eri tavalla kuin kotona. (Ammatillinen vuosi on kirjattu erikseen Helsingin Sanomain Säätiölle kirjoittamaani loppuraporttiin.) Alla siis lyhyt lista, jolla saa tulla marraskuun synkkyydessä lyömään pahantuulista päähän.

1) Toisten ihmisten huomioiminen. Jokainen suomalainen vieraamme (joita on muuten ollut paljon – kiitos siitä!) on huomauttanut, kuinka ihanaa täällä on, kun ihmiset ovat joka paikassa niin ystävällisiä. Se voi olla yhtä lailla professorin innostunut “That’s a great question!” -huomautus (tyhmään) kysymykseen, lasteni jatkuvasti saamat iloiset kommentit tuntemattomilta, tai kodittoman kadunmiehen “God bless you” -toivotus, vaikkei olisikaan ollut sillä kertaa antaa rahaa. En oppinut koko vuonna näkemään sitä falskina. Sen sijaan huomasin, kuinka paljon paremmaksi täkäläinen tapa huomioida, auttaa ja arvostaa muita ihmisiä tekee jokapäiväisen elämän.

2) Oman osaamisen jakaminen ja toisten tekemisistä innostuminen. Olen ollut häkeltynyt siitä avoimuudesta, jolla huippuammattilaiset tällä jakavat tietojaan ja osaamistaan muille joko henkilökohtaisesti tai avoimilla sivuilla verkossa. Media-alallakin hienoimpien ja uusimpien multimediajuttujen koodit (kuten moni New York Timesin kehitelmä) löytyvät avoimesta Github-palvelusta. Ajatuksena on, että kaikkien osaaminen hyödyttää kaikkia, eikä sen jakaminen ole ensisijaisesti itseltä pois. (Tietysti on väliä, puhutaanko yliopistoympyröistä tai vaikkapa Applen tuotekehittelystä.) Koulussa taas järjestettiin monta kertaa kuukaudessa tilaisuuksia, joissa opiskelijat esittelivät omia töitään ja saivat niistä palautetta täydeltä salilta kollegoitaan. Omia ja toisten ihmisten tekemisiä jaettiin sosiaalisessa mediassa vailla turhaa anteeksipyytelyä. Näkemistä ja lukemista vartenhan ne oli tehty.

3) Yhteisöllisyys ja välittäminen. Täälläoloaikana yksi koulun opettaja ja yksi päiväkotilapsen vanhempi kuoli. Avoin tiedottaminen, puhuminen ja sureminen hätkähdytti erityisesti päiväkodin tapauksessa. Ja samalla mietin, miten kaunista, lämmintä ja luontevaa se oli. Vaikka erityisesti tyttären koululla osallistuminen kaikkeen mahdolliseen tuntui usein enemmän velvollisuudelta kuin vapaaehtoisuudelta, vuoden jälkeen en voi kieltää, etteikö ollut kiva olla vuoden verran osa tyttären kouluyhteisöä ja perillä hänen asioistaan paremmin kuin ehkä koskaan. Samalla tavalla yliopistolla toivotettiin tervetulleeksi oma perheeni mihin tahansa koulun tilaisuuksiin ja juhliin. Suomalaisena emmin ensin lasten tuomista paikalle, mutta keväällä he vierailivat koululla harva se viikko, ja jolleivät, heidän peräänsä kyseltiin.

4) Tekeminen valittamisen sijaan. Olen tietysti elänyt vuoden melkoisessa kuplassa, mutta siinä kuplassa vapauttavinta on ollut jatkuvan nillityksen puuttuminen. Koulussa järjestettiin kyllä kritiikki- ja palautetilaisuuksia opetuksen sisällöstä jopa kurssien puolivälissä, ja palaute opiskelijoilta oli hyvin suoraa. Kyllä opiskelijat olivat moneen kurssien ulkopuoliseenkin asiaan kypsinä: kiivaita tunteita herättivät muun muassa koulun välinpitämättömäksi koettu suhtautuminen mustien huonontuneeseen asemaan Yhdysvalloissa, seksuaalinen ahdistelu kampuksella ja ilmaistyövoimalla pyörivät harjoittelupaikat. Mutta kaikki nämä asiat purkautuivat pian jonkinlaisena toimintana ja konkreettisina ratkaisuehdotuksina. Yliopiston ulkopuolella mietin kyllä koko vuoden, että kaikkien, jotka haluavat heikentää suomalaista sosiaaliturvaa, pitäisi asua vuosi Yhdysvalloissa, ja sen jälkeen siitä ei olisi enää pelkoa. Silti en voinut kuin ihailla sitä määrää, jonka täkäläiset tuttavani 25-vuotiaasta kampaajasta 90-vuotiaaseen eläkeläismummuun käyttivät erilaiseen vapaaehtoistyöhön.

Kotiinlähdön lähestyessä muistan onneksi helsinkiläisen kaskuilevan bussikuskin, laajalle sosiaalisessa mediassa levinneen ilon ystäväni juuri valmistuneesta dokumenttielokuvasta, naapureideni ehdotuksen tervetuliaisbrunssista ja ne kaikki mahtavat tyypit, jotka koko ajan tekevät töitä muidenkin puolesta järjestöissä, politiikassa ja omissa pienyhteisöissään. Tänä vuonna olen ainakin oppinut, miten suuri merkitys on sillä, mihin itse keskittyy.

Kiitos, Berkeley, nähdään vielä joskus! Ja ennen kaikkea kiitos Helsingin Sanomain Säätiö koko tästä vuodesta, sekä omasta että perheeni puolesta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ei kultaseni, se ei ole luomua - 30.04.2014
• Äitiydestä ja muista puuhasteluista - 27.03.2014
• Yhtä urheilua - 03.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa - 20.11.2013
• Yksi vuosi, kaksi koulua - 15.10.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013