Muistatteko vielä millaista oli opiskella suomalaisessa yliopistossa? Itselläni noista Tampereen yliopistolla vietetyistä vuosista on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Sen kuitenkin muistan, että ainakaan tuolloin opetuksessa ei erityisesti painotettu esiintymisen merkitystä. Opiskelijat kävivät luennoilla ja osallistuivat erilaisiin seminaareihin. Omia projekteja kyllä esiteltiin muille, mutta mitään tarkasti suunniteltuja esityksiä ei tarvinnut pitää. Riitti, että mumisi jotain omasta työstään ja kaikki olivat tyytyväisiä. 

Täällä Berliinissä ja oletettavasti muualla Keski-Euroopassa – USA:sta ja Britanniasta puhumattakaan – opiskelijat harjaannutetaan alusta asti hiottujen esitelmien pitoon ja keskustelevaan kurssikäyttäytymiseen. 

Kaikilla luennoilla, joihin Freie Universitätissä osallistun, opiskelijoiden odotetaan pitävän Powerpoint-esitelmiä ja johtavan keskusteluja valituista aiheista. Suomalaisille tuppisuille tämä opetustapa tuntuu hieman oudolta ja ajoittain pelottavaltakin. Se on joka tapauksessa selvää, että nämä opiskelijat osaavat myöhemmin työelämään siirryttyään avata suunsa ja argumentoida selkeästi. 

En tiedä, onko suomalainen opetus mennyt viime vuosina myös enemmän keskustelevampaan suuntaan, toivottavaa se joka tapauksessa olisi.  

Itse jouduin joulun alla pitämään kolmen muun opiskelijan kanssa yli tunnin esitelmän opiskelijaliikkeiden historiasta ja Saksan yliopistoissa edelleen jatkuvasta koulutuslakosta (Bildungsstreik). Kyse oli esitelmästä, joka pidettiin saksaa vieraana kielenä opiskeleville ulkomaalaisille opiskelijoille. 

Esitelmän jälkeen aiheesta järjestettiin lyhyt keskustelu opiskelijoiden kanssa. Tällainen keskustelukulttuuri esimerkiksi puuttui aikoinaan Tampereen yliopiston luennoilta täysin. Luennoitsijat eivät yrittäneet aktivoida opiskelijoita keskustelemaan, enkä oikein tiedä, olisiko aktiivisia keskustelijoita edes löytynyt. Täällä kulttuuri on toinen. On jopa melko hämmentävää huomata, kuinka taitavasti eri puolilta Keski-Eurooppaa tulevat opiskelijat hallitsevat esiintymistään ja erilaisten teknisten apuvälineiden käyttöä. Välillä sitä tuntee itsensä aivan liian vanhaksi.  

Ehkä on niin, että Saksassa nimenomaan ”68-sukupolven” käynnistämän opiskelijaliikkeen perintö näkyy yliopistoissa keskustelevampana opetuskulttuurina kuin vaikkapa Suomessa. Rudi Dutschken, Daniel Cohn-Benditin ja muiden vanhojen opiskelijajohtajien retoriikka kaikuu yhä täkäläisissä yliopistoissa. Nykyajan opiskelijat – ainakin osa heistä – pitää ”68-sukupolven” johtajia yhä pyhimyksinään. 

Tätä taustaa vasten on myös ymmärrettävissä helpommin se, miksi saksalaisissa yliopistoissa on jatkuvasti äänekkäitä protesteja koulutuspolitiikkaa, yliopistojen johtoja ja Bolognan prosessia vastaan.  

Likimain koko syksyn ajan opiskelijat ovat osoittaneet mieltään ympäri Saksaa. Monien yliopistojen suurimpia luentosaleja on vallattu viikkokausiksi ja opiskelijat ovat linnoittautuneet yliopistojen käytäville. Banderolleja on viritelty päärakennusten seiniin ja mielenosoituksia on pidetty kaupunkien keskustoissa. 

Ongelmana tässä syksyn ”Bildungsstreikissa” on lähinnä ollut se, että likimain kaikki virkamiehet, poliitikot ja yliopistojen henkilökunta on täysin samaa mieltä opiskelijoiden kanssa. Ovathan nykypäivän byrokraatit ja poliitikot itse pääasiallisesti juuri tätä ”68-sukupolvea”. Kylmä totuus vain on se, että rahaa ei ole. Tilanteen ovat ainakin osittain ymmärtäneet myös opiskelijat itse. Tämän vuoksi ainoastaan kourallinen lakkoilevia opiskelijoita vietti joulunpyhiä vallatuissa auditorioissa. Näin oli esimerkiksi tilanne Berliinin Humboldt-yliopistossa.  

Ja ne pienetkin voitot, joita opiskelijat mielenilmauksillaan saavuttavat tuntuvat usein lähinnä Pyrrhoksen voitoilta. Esimerkiksi Freie Universitätin presidentti Dieter Lenzen, 62, ilmoitti marraskuussa jättävänsä tehtävänsä. Tämä ilmoitus osui juuri opiskelijalakkojen ja ”Dieter Lenzen – Not my president”-kampanjan kuumimpaan vaiheeseen. Lenzenin ratkaisun olisi voinut tulkita mieltään osoittavien opiskelijoiden voitoksi, mutta totuus oli paljon arkisempi. Lenzen siirtyy nimittäin keväällä Hampurin yliopiston presidentiksi.  

Jotenkin tulee sellainen tunne, että ikään kuin täkäläisten opiskelijoiden ”mentaaliseen opetusohjelmaan” kuuluisi pieni poliittinen kapinointi. Se on kuin osa yliopisto-opetusta. Toisaalta on myös niin, että valtaosa opiskelijoista vain haluaa suoriutua opinnoistaan kunnialla ja nopeasti. Mieltään osoittavat opiskelijat ovat kuitenkin vain pieni osa koko sakista. Näkyvyyttä he kuitenkin saavat.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kulttuuritoimittaja selätti presidentin - 03.06.2010
• Kaspar Hauser vs. kristillisdemokraatit - 03.05.2010
• Onnea sinä! Tämän tekstin voit lukea täysin ilmaiseksi! - 01.04.2010
• Kai Diekmannin 16-metrinen penis - 02.03.2010
• Saksa ei ole tuulikaappimaa - 29.01.2010
• Herranjestas! Saksalainen elokuva voi olla kiinnostavaa - 07.12.2009
• Elämää metrotunneleissa - 28.10.2009