Mitä keskitysleirivankien lapsista tuli isona?

27.04.2016
In: Berlin
Avatar photo

Kira Gronow

Kira Gronow opiskeli lukuvuoden 2015 - 2016 Berliinin Freie Universitätissä.

Olin tapaamassa holokaustista selvinneiden juutalaisten lapsia. Tai lapsia ja lapsia — keskitysleirivankien jälkeläiset ovat jo enimmäkseen eläkeiässä. He ovat niin sanottu toinen sukupolvi. Siististi pukeutuneet rouvat kertoivat Neue Synagoge -museossa pidetyssä keskustelutilaisuudessa, miten kamalia äitejä ja isiä heidän vanhempansa olivat.

“Ei ihme, että monet meistä ryhtyivät psykologeiksi, terapeuteiksi tai lääkäreiksi”, sanoi kuusikymppinen nainen, joka työskenteli itse lastenpsykiatrina.

Traumatisoituneet vanhemmat siirsivät traumansa lapsiin. Ja selvitäkseen traumaattisesta lapsuudesta lapset siis ryhtyivät isona terapeuteiksi. Tavallaan ei kovin yllättävää. Aiheesta ei ole kuitenkaan puhuttu kovin paljon.

Moni “überlebende” olisi tarvinnut psyykkistä tukea, mutta harva sitä sai. Keskustelutilaisuuden järjestänyt Amcha-järjestö on yksi harvoista tahoista, jonka tarkoituksena on tarjota mielenterveyspalveluja nimenomaan holokaustista selvinneille ja heidän perheilleen. Järjestö toimii Israelissa ja Saksassa. Se perustettiin kuitenkin vasta 1980-luvun lopussa, jolloin apu tuli monen kohdalla turhan myöhään.

Amchan arvion mukaan Israelissa elää nykyään noin 200 000 holokaustin kokenutta, ja heidän keski-ikänsä on 85 vuotta. Kiintoisaa on, että vaikka holokaustista selvinneitä on yhä vähemmän elossa, Amchan puoleen on viime vuosina kääntynyt yhä enemmän ihmisiä. Traumat nousevat uudelleen pintaan elämän lopputaipaleella.

Lastenpsykiatri kuvaili, millaista hänen lapsuudenkodissaan oli. Vanhempien traaginen menneisyys rasitti perheen elämää. Holokaustista puhuttiin aina ja aina uudelleen, kun tavattiin sukulaisia. “Niitä harvoja, jotka selvisivät hengissä”, hän lisäsi. Lapset eivät olisi halunneet kuulla aiheesta yhtään enempää.

Toinen keskusteluun osallistunut, hänkin noin kuusikymppinen terapeutti ja kirjailija, oli traumatisoitunut toisella tavalla. Hänen perheessään sota-ajasta ei koskaan puhuttu, siitä vaiettiin täysin. Hiljaisuus vaivasi lapsia. Myöhemmin he ottivat asioista itse selvää.

Terapeutti-kirjailija oli tehnyt kiinnostavan tutkimuksen, jossa hän oli haastatellut sekä holokaustista selvinneiden lapsia että natsien lapsia. “Myöskään kollektiivisen syyllisyyden kanssa ei ole ollut helppo elää”, hän sanoi viitaten natsien jälkeläisiin. Voi siis sanoa, että suurella osalla saksalaisista on yhä edelleen traumoja sodan takia.

Yleisön joukossa istunut nuorehko nainen viittasi ja pyysi puheenvuoron. Hänen juutalaiset isovanhempansa olivat selvinneet sodasta, joten hän edusti niin sanottua kolmatta sukupolvea. Hän halusi kertoa esimerkin kollektiivisesta syyllisyydestä.

“Koulussa kaikki tiesivät, että olen juutalainen. Vuosien varrella tosi monet koulukaverit tulivat kertomaan minulle, että heidän isovanhempansa olivat mukana vastarintaliikkeessä ja auttoivat juutalaisia ja niin poispäin. Oikeasti ei ole tilastollisesti mahdollista, että niin moni heistä olisi vastustanut natseja. Lastenlapset eivät vain halunneet ajatella pahaa isovanhemmistaan”, nainen totesi.

Tilaisuuden päätyttyä kävin katsomassa Amcha-järjestön ripustaman valokuvanäyttelyn. Siinä Israelissa asuvat keskitysleirivankien jälkeläiset kertoivat vaikeasta lapsuudestaan. Eräs nainen muisteli äitiään näin: “Äitini ei ymmärtänyt minun tarpeitani. Kerran nukkeni hävisi ja itkin sen takia. Silloin äiti puuskahti: Miksi ihmeessä itket? Minä en itkenyt noin paljon silloinkaan, kun koko perheeni murhattiin keskitysleirillä.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment