Saksalaiset yliopistot aloittavat lukuvuotensa meikäläisittäin myöhään, lokakuun puolivälissä. Itse saavuin kuitenkin Berliiniin lomailemaan jo syyskuun alussa. Ensimmäiset viikot verestin päivittäin muutaman tunnin saksantaitojani kielikurssilla. Vanhana politiikantoimittajana seurasin myös suurella mielenkiinnolla Saksan vaaleja, joista löytyi monia yhtymäkohtia Suomen poliittiseen tilanteeseen.

Kaupunkiin orientoitumisessa auttaa, että opiskelin Berliinin Freie Universitätissä jo lukuvuoden 1997-98, silloin yliopiston Erasmus-vaihdon kautta. 

Saksalainen byrokratia pääsee silti aina yllättämään, ja sitä ehdimme jo viime viikon orientaatio-ohjelman aikana moneen kertaan yhdessä päivitellä kansainvälisen toimittajaryhmämme kesken.

Otetaan nyt esimerkiksi yliopistoon ilmoittautuminen: ei tule kuuloonkaan, että opiskelija maksaisi 200 euron lukukausimaksun suoraan pankkiin ja saisi siitä kuitin. Ehei. Ensin haetaan kansainvälisestä opintotoimistosta (joka on tietysti auki vain joinain viikonpäivinä ja aina vain osan päivästä) muovinen kortti. Sen kanssa mennään immatrikulaatiotoimistoon, jonka aulassa olevaan automaattiin työnnetään kortti ja rahat (käteisenä totta kai, kortilla maksaminenhan ei ole kaupoissakaan mikään itsestäänselvyys). 

Kuitin kanssa mennään takaisin opintotoimiston jonoon. Sitä ennen on vielä käytävä myös sairausvakuutuskassa AOK:n toimistossa näyttämässä passia ja eurooppalaista terveydenhoitokorttia, jotta AOK voi kirjoittaa lomakkeen, että opiskelijalla on tällainen kortti. Pelkkä kortti ei siis riitä. Ainakin operaatiolla on merkittävä työllisyysvaikutus, kuten toimittajaryhmämme saksalaisjäsen totesi. 

Me Europäische Journalisten-Fellowships -ohjelman 12 journalistia saamme periaatteessa valita kursseja kaikkien Berliinin yliopistojen valikoimasta. Aivan täyteen viikko-ohjelmaa ei kannata tunkea, sillä aikaa pitää jättää myös journalistis-tieteelliseen projektiin, joka on suunnilleen suomalaisen gradun laajuinen. 

Englanninkielistä opetusta ei juuri ole. Jos joku siellä siis parhaillaan harkitsee hakemista Berliiniin ensi lukuvuodeksi, saksan pitäisi olla kohtalaisen hyvin hallussa.

Samaan aikaan kuin me totuttelemme vuosien tauon jälkeen taas yliopistoelämään, syksyisen kolea Berliini valmistuu juhlimaan muurin murtumisen 20-vuotispäivää. 9. marraskuuta koittavasta vuosipäivästä muistuttavat jo muun muassa monet valokuvanäyttelyt, televisiodokumentit ja lehtijutut. 

Itsekin olen pieneltä osaltani mukana virallisessa juhlinnassa. Juhlapäiväksi Brandenburgin portin ja Potsdamer Platzin välille pystytetään tuhat aidon muurin korkuista eli kaksi- ja puolimetristä kipsilevyä, jotka sitten kaadetaan symbolisesti jonossa kuin dominopalikat. Yhden noista dominopalikoista maalasimme syyskuussa kolmessa päivässä kielikouluni GLS:n aulassa. Ties vaikka meidän talkootekeleemme näkyisi televisiossa Suomessa asti! 

Vaikka muuri konkreettisesti murtuikin jo kaksi vuosikymmentä sitten, saksalaisten arjessa se kummittelee edelleen yllättävän vahvasti. Lehtijutuissa vertaillaan edelleen aina idän ja lännen tilastoja, ja usein niissä onkin suuret erot. 

On hyvin kiinnostavaa, että uusista avioliitoista vain muutama prosentti on ossi-wessi-liittoja. Eräs noin kolmikymppinen, itse DDR:ssä syntynyt, saksalaisnainen arveli, että yksi vahva syy sekaliittojen harvinaisuuteen on erilainen perhetausta. Kotiäitiys on edelleen yleisempää lännessä, kun taas idässä pientenkin lasten äidit käyvät useimmiten töissä. Ja kun sekaliittoja ei juuri solmita, eivät erilaiset perinteetkään pääse sekoittumaan. 

Siihen, millä muilla elämänalueilla muuri on edelleen vahvasti pystyssä, palaan vielä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Rouva D tahtoo takaisin Turkkiin - 18.06.2010
• Yhteinen euroarki ja oman elämänsä kreikkalaiset - 11.05.2010
• Terassille vaikka väkisin - 09.04.2010
• Punk ei koskaan kuole – paitsi jos naapuri valittaa - 02.03.2010
• Köyhä mutta seksikäs - 03.02.2010
• Katse eteenpäin - 07.01.2010
• Hei me lakkoillaan - 03.12.2009