Suomessa on Sanomalehtien Liiton verkkosivujen mukaan 182 sanomalehteä, joilla on sähköinen näköislehti. Lisäksi kaupunkilehtiä on 56. Yhteensä ne tekevät siis 248. Luvusta puuttuvat nopean arvioni mukaan ainakin Talentumin lehdet, urheilu- ja veikkauslehdet sekä kokonaan verkossa ilmestyvä Uusi Suomi.

Jos luvusta heitetään sivuun valtakunnalliset ja maakuntalehdet, erikois(talous)lehdet sekä puoluelehdet, paikallislehtiä on 216.

Olen ylpeä lukevasta kansastamme.

Silti en voi olla pohtimatta, kauanko meillä luetaan näin montaa lehteä. Kuntia Suomessa on Kuntaliiton tilaston mukaan 336. Niiden lukumäärä on viime vuosien yhdistämisaallossa huvennut nopeaa tahtia. Vaikka muuttoliike on tasaantunut – paikoin jopa kääntynyt keskustoista kehyskuntiin, väki pakkautuu maakuntakeskusten tuntumaan ja reuna-alueiden kunnissa väki harvenee edelleen.

Voivatko harventuvien seutujen paikallislehdet selvitä kaupallisina tuotteina vai muuttuvatko ne vapaaehtoisvoimin ylläpidettäviksi kylien yhteisiksi verkkoportaaleiksi? Selviävätkö edes kaikki maakuntalehdet? Montako erikois- ja talouslehteä meillä on 10-15 vuoden kuluttua, kun moni lehdistä on varmaankin siirtynyt enemmän ja vähemmän digitaalisille alustoille ja kun kansainvälisten talousmedioiden kulutus lisääntyy meilläkin globalisaation myötä?

Huomio: en siis väitä, että sanomalehdet saati aikakauslehdet lakkaisivat ilmestymästä. Uskon vakaasti, että uutisia ja ”lehtiä” luetaan, mutta ne luetaan pääosin erilaisilta sähköisiltä alustoilta. Kaikkia sellaisia vempeleitä, joita me käytämme uutisten lukemiseen ja viestintään tämän vuosisadan toisella neljänneksellä, ei ole vielä edes keksitty. Ollaan siis vasta murroksen alussa.

Meillä Suomessa rakennemuutos tullee olemaan muuta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja hitaampaa. Syitä on ainakin kolme: pieni (enemmistön) kieli vähentää kansainvälistä kilpailua; sanomalehtien kulutuksessa on vankka perinne suhteessa televisioon ja radioon; sekä pienen maan kansalaisina olemme keskimäärin valveutuneempia muun maailman menosta niin elinkeinojen kehityksen ja politiikan kuin henkilökohtaisista intresseistä johtuen.

Tähän johtopäätökseen on tullut myös Rasmus Kleis Nielsen*, joka työskentelee tutkijana Reutersin instituutissa – siis samaisessa laitoksessa, jonka toimittajaohjelmassa minä sekä Laura ja Saska Saarikoski olemme talven viettäneet. Hänen mukaansa suomalaisilla sanomalehdillä ei mene vielä keskimäärin laskien huonosti, koska meillä luetaan lehtiä suhteessa seitsemän kertaa enemmän kuin Ranskassa ja Italiassa. Aikaa varautua tulevaan siis vielä riittää.

Samaan hengenvetoon pitää muistaa, että erilaiset yhteiskunnan tuet lehdistölle ovat olleet molemmissa maissa käytössä. Ne ovat tasanneet taivalta viime vuosiin asti.

Kleis Nielsen painottaa, että internet ei ole ainoa syy sanomalehtien ongelmiin. Useimmissa läntisissä teollisuusmaissa sanomalehtien levikit olivat tasaisessa laskussa jo ennen verkkouutisten yleistymistä. Tätä ajatusta tukee se, että televisio ei ole menettänyt suosiotaan katsojaluvuissa eikä siten myöskään mainostuloissa. TV-kanavat niin meillä kuin muualla ovat kyenneet yhdistämään uutislähetykset ja verkon uutistuotannon niin, että ne tukevat toisiaan – joskin on selvää, etteivät verkon kehittämistyö ja verkkouutisten resursointi ole syntyneet sielläkään ilmaiseksi.

Mutta, mutta…

Täällä Britanniassa paikallislehdet ovat lähes kuolleet sukupuuttoon. Se on sinänsä melko outo ilmiö näin tiheästi asutussa maassa, jossa monet ihmiset asuvat koko ikänsä samalla seudulla. Valtakunnallisia lehtiä on vielä melkoinen liuta – tosin niistäkin kaikki enemmän ja vähemmän laihdutuskuurilla tai suorastaan tappiollisia. Suurilla brittilehdillä on kuitenkin puolellaan etu, mitä suomalaisilla ei ole: englannin kielellä voi ylläpitää kansainvälisesti luettuja verkon palveluja – jos ja kun verkon ansaintalogiikan vain saa kohdalleen. Siihen aika moni brittien ykköslehdistä selvästi pyrkii New York Timesin ja muutamien muiden amerikkalaisjulkaisujen ohella.

Sellainen tutina tästä vuodesta on jäänyt, että isoja muutoksia myös suomalaiseen lehtikenttään on tulossa. Verkon ansaintalogiikat tunnetusti puuttuvat, mutta niitä ei voi syntyäkään ilman pitkäjänteisiä panostuksia. Kuten Journalistin tuore kysely osoittaa, se, että vain odottelee sopivaa hetkeä viedä verkon uutiset maksullisiksi, ei ole automaattinen ratkaisu, joka riittää pelastamaan nykyisenlaajuisen julkaisutoiminnan.

Kansainväliset esimerkit – New York Times, Economist ja Guardian (joskin viime mainittu nilkuttaa pahasti tappiolla) – ovat valinneet linjan, jossa lehtitalo myös tuottaa muun muassa monenlaista koulutusta, tapahtumia ja harjoittaa kustannustoimintaa. Kollegoilta kuullun mukaan samanlaista toimintaa harjoittaa myös jo useampi eurooppalainen uutistoimisto.

Suomessa Kauppalehden tie sähköisellä puolella on ollut pitkä. Mutta kansainvälisestikin arvioiden sen uusittu toimintamalli edustaa alan kärkeä. Nähtäväksi jää, miten hyvin toimii suunniteltu jako, että lehdessä keskitytään taustoittaviin ja tulevaisuutta luotaaviin uutisiin ja verkossa pyörivät (perinteiset) uutiset talouden ja politiikan viime käänteistä. Viime mainittujahan edelleen näkee hyvin monen suomalaisen lehden tarjoavan seuraavana päivänä lukijoilleen, vaikka ne ovat jo käytännössä auttamattoman vanhoja.

Jatkokysymys kuuluu: kuka tekee tutkivat uutiset aiheista, joita harva seuraa mutta jotka kuitenkin voivat olla kansakunnallemme ratkaisevia? Miten lehdistö hoitaa murroksen keskellä leiviskänsä demokratian osana?

Omassa tutkielmassani päädyn siihen, että monet näistä aiheista ovat jäämässä kansalaisjärjestöjen hoiteille. Varsinkin humanitaarisen avun, kehitys-, ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöt pyörittävät nykyisin omia uutissivustojaan, ja ne kykenevät osana omaa kampanjointiaan tuottamaan myös tärkeää aineistoa lehdistölle. Tämähän on meilläkin nähty ympäristö- ja eläinsuojeluasioissa.

Pidän näiden järjestöjen työtä välttämättömänä yhteiskunnalle. Mutta voidaanko journalismin tutkiva osa jättää niiden harteille ja niiden valitsemien aiheiden ja näkökulmien varaan? Ja hämärtyykö uutisten laadun käsite entisestään, kun uutissivuja pitävät verkossa monenlaiset organisaatiot, joiden motiivia ja taustarahoittajia valistuneenkin lukijan voi olla vaikea tunnistaa?

*Kleis Nielsenin tutkimus, jossa on arvioitu median murrosta viime vuosikymmenen aikana kahdeksassa maassa, ilmestyy Reutersin Instituutin julkaisemana lokakuussa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mallimaan pimeä puoli - 30.05.2012
• Laadukasta ulkomaan journalismia, vaan millä hinnalla? - 11.05.2012
• Vallankumous 2.0 Egyptin malliin - 13.02.2012
• Amerikkalaisen SOPA-sopan monet vaikutukset - 23.01.2012
• Tavaraa tuutin täydeltä – vaan mikä on aitoa ja tärkeää? - 09.12.2011
• Hiljaa virtaa Thames - 14.11.2011
• Yliopistomaailman ihmeitä - 11.10.2011