Pitch on englantia, ja sillä sanalla on monta merkitystä. Urheilukenttä, syöttö, lyönti, kaltevuus, kehitystaso, sävelkorkeus, hammasluku, keinuminen, markkinapaikka – luen näitä sanakirjasta.

Suomessakin pitch tai pitchaaminen osataan kai kuitenkin jo ymmärtää amerikkalaistyylisenä myyntipuheena, joka tapahtuu nopeasti ja sujuvasti kuin baseballin syöttö.

UCL:n professorit täällä Kaliforniassa ovat syyslukukauden alussa nähneet paljon vaivaa, jotta journalismin opiskelijat oppisivat pitchaamaan. He ovat kokeneitä toimittajia ja editoreita – nämäkin pitchaamisessa opastaneet ovat olleet töissä The New York Timesissa, New York Magazinessa, Los Angeles Timesissa, Vicessa ja tehneet dokumentteja vaikka mihin –, joten he tietävät, mistä puhuvat. Kun juttua tai projektiaan myy, pitchin esittämisessä on oltava ytimekäs. (Ensimmäisen professorin mukaan kukaan ei jaksa lukea kolmea kappaletta enemmän. Toisen mukan kukaan ei jaksa lukea yhtä kappaletta pidempään.)

On oltava vakuuttava. Pitchin vastaanottaja voi kyseenalaistaa, miksi juuri sinä olisit oikea tekijä jutulle, mutta sinä osaat häivyttää tämän epäluulon.

Hyvässä pitchissä idea on kirkas. Ei jorista turhia.

Niin tietenkin, ja ei tietenkään.

Olin pettynyt. Eihän tässä pitchissä ei ole mitään uutta.

Olen suomalaisena toimitussihteerinä vastaanottanut hyviä ja huonoja pitchejä. Olen itse tehnyt molempia. Huonoissa ideat ovat olleet huonoja tai sellaisia, ettei ideasta tai tekijästä – ehkä itsestään – saa selvää.

Amerikkalaisessa “pitchaamisessa” ja suomalaisessa “juttuidean tarjoamisessa” ei ole mitään muuta eroa kuin se, että meiltä puuttuu ytimekäs sana kuvaamaan tuota tapahtumaa. Pitchaaminen kuulostaa suomen kielen lomassa kamalalta.

Sitten dokumenttikurssin opettaja palasi pitchiin. Moni opiskelija oli sanonut, että on epävarma pichaaja. Opettaja halusi, että mietimme sanaa uudelleen. Meidän ei tule esittää, että meillä on idea. Meidän pitää uskoa ajatuksiimme. Kun idean tarjoaa jollekulle, on vastaus syytä ottaa palautteena: Miten muokkaan ideaani sitten, kun joku on kommentoinut sitä (vaikka vain sanomalla “ei kiitos” – tai hiljaisuudella)? Pitchin jälkeen tulee re-pitch.

Hyvien ajatusten on syytä muotoutua juttuideoiksi, jotta muutkin kuulevat ne, ja jokin hyvä liikahtaa tässä maailmassa eteenpäin.

Ylevää ja kaunista.

Idean kiteyttäminen sanoin ei ole helppoa, eikä sen pidä olla helppoa. Sillä mitä nyt olisi helppo briljanssi?

Olen kuullut sanottavan, että täällä Kaliforniassa lapsetkin osaavat pitchata. Katson poikani esikoulukavereita, eivätkä he vaikuta pieniltä myynnin ammattilaisilta. Palautetta he saavat.

Esikoulun opettajat ohjaavat heitä ponnekkaasti ilmaisemaan itseään ja huomioimaan toistensa sanomiset. He istuvat piirissä, ja opettaja pyytää kaikkia taputtamaan Chaille siitä hyvästä, että hän on tehnyt Michellelle niin kauniin kortin. Kertoisiko, Chai, sitten, millainen ajatus sinulla oli piirroksessasi? Mitä mieltä muut ovat? Eikö ole mielenkiintoinen?

Kun suomalainen Valdemar osaa vihdoin sanoa kokonaisen lauseen englanniksi, muut hurraavat.

Omien ajatusten työstäminen ja julkaiseminen on ehkä myöhemmin helpompaa, kun on saanut takaraivoon mielikuvan innokkaasta ja reagoivasta yleisöstä.

Täällä aikuisten Kaliforniassa tosin käytetään yhä enemmän palveluja, joissa ideoiden esittäjien ja ostajien ei tarvitse kohdata toisaan lainkaan.

Journalismin uusi ansaintalogiikka on täällä ja siellä sitä, että toimituksissa ja pääkonttoreissa on palkattuja työntekijöitä yhä vähemmän. Ideoita ostetaan ulkoa enemmän ja entistä pienemmällä rahalla.

Maisteriohjelman kollegoiltani opin, miten Tongalin  tapaiset pitchaussivustot toimivat.

Tongaliin tulija valitsee kahdesta vaihtoehdosta: “I need creative” tai “I am creative”.

Työllistäjä syöttää saitille tarpeensa, eli projektinsa ja budjettinsa. Media-alan ammattilaiset tai opiskelijat syöttävät kustannuksiin sovitetun ideansa kilpailemaan toteutuksesta muiden kanssa. Työllistäjä valitsee mielisensä.

Pitchaaja ja pitchin ostaja eivät välttämättä ole suoraan yhteydessä toisiinsa lainkaan.

Täkäläinen maisteriohjelman kollegani hommasi pitkään videokeikkansa pichaussivuston kautta. Hänestä on kiva olla vaihteeksi koulussa. Täällä sentään näkee toisia alan ihmisiä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kiitos opetuksista, Silicon Beach - 01.08.2016
• Kalifornialaisia totuuksia journalismista - 25.07.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 6: Livenä tässä - 19.05.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 5: VR - 21.04.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 4: Video, video, video - 20.04.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 3: Milleniaalit - 26.02.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 2: Kännykkä - 19.02.2016
• Median trendit vuonna 2016, osa 1: Paperi - 17.02.2016
• Suomen maine, osa 2 - 11.01.2016
• Suomen maine, osa 1 - 08.01.2016
• Harjoitelmia amerikkalaisuuteen - 01.09.2015