Tv-ohjelmien ja -dokumenttien tekijänä olen kiinnostunut tarinoista – erityisesti sellaisista, joissa tavalliset ihmiset sattuvat keskelle jotain suurempaa. Aiheet voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta niiden kiinnostavin puoli ovat minulle lähes aina ihmiset, jotka tempautuvat pois arjestaan.

Kiinnostus ihmisten tarinoihin on tuonut minut myös Berliinin. Erityisesti minua kiinnostaa kylmä sota, joka oli täällä läsnä muurin muodossa. Berliiniläisille muuri ei ollut kylmän sodan symboli kuten meille suomalaille, vaan heille oli harvinaisen konkreettinen elämisen ja liikkumisen rajoite. Se paitsi jakoi ihmiset toisistaan erilleen, myös määritti sen, millaista elämää he elivät, millaisia tuotteita kuluttivat, minne saivat matkustaa jne.

Oma tutkimusaiheeni tämän lukuvuoden aikana on Nukkumatti, itäsaksalainen partaveikko, DDR:n sosialistisen järjestelmän ihmiskasvoinen lähettiläs. Laadin täällä Berliinissä Nukkumatista kirjallisen tutkielman, mutta olen huomannut, että aihe kiinnostaa minua nytkin ennen kaikkea toimittajana ja dokumentaristina. Kysyn koko ajan mielessäni, kuka voisi olla tämän kertomuksen päähenkilö tai kuka teki jotain ratkaisevaa tarinan tässä tai tuossa osassa.

Nukkumatti jatkaa elämäänsä paitsi yhdistyneen Saksan televisiossa, myös nukeissa ja muussa roinassa, joihin se on osattu tuotteistaa.

Lisäksi kiinnostustani määrittää se, että olen katsonut Nukkumattia lapsena, jolloin Pikku Kakkonen ja Nukkumatti sen tärkeänä osana olivat suomalaisten lasten todellista yhtenäiskulttuuria.

Siksi tutkielmastani tulee muun ohella – ja ehkä ennen kaikkea –  yritys jäljittää Nukkumatin matka DDR:stä suomalaisten lasten katsottavaksi. Ketkä tekivät ja mitä, jotta Nukkumatti levisi Itä-Saksasta maailmalle – pääasiassa muihin sosialistisiin maihin mutta myös Pohjoismaihin ja niiden mukana Suomeen? Kun lähetykset alkoivat Suomessa 1973, ohjelmaa esitettiin jo Ruotsissa.

Olen jutellut useiden Nukkumattiin tavalla tai toisella liittyvien ihmisten kanssa sekä täällä Saksassa että Suomessa ja saanut selville, että Nukkumatin tarinaan sisältyy useampikin merkittävä suomalainen. Kerron nyt lyhyesti, kuinka kaksi naista on vaikuttanut siihen, mitä olemme lapsena televisiosta katsoneet.

Pitkän uran tehnyt toimittaja ja dokumentaristi Lisa Hovinheimo oli Yle-uransa alussa, kun hän sai 70-luvun alussa mahdollisuuden osallistua työnsä puolesta Oberhausenin lyhytelokuvajuhlille silloisessa Länsi-Saksassa. Kyseessä ei ollut pelkkä rento kulttuurimatka, vaan Hovinheimon tuli laatia pomoilleen raportti näkemistään ohjelmista. Tehtävänä oli erityisesti etsiä uusia mahdollisia televisio-ohjelmia TV2:lle.

Vaikka Hovinheimo oli ensisijaisesti kulttuuritoimittaja, hän kiinnitti huomionsa siihen, että festivaalilla esitettiin paljon laadukkaita lastenohjelmia. Erityisesti hän ihastui itäsaksalaiseen Unser Sandmännchen -animaatiosarjaan. Koko televisiotoiminta oli Suomessa vielä varsin nuorta, ja erityisesti lastenohjelmat olivat… no, lastenkengissä. Hovinheimo oivalsi, että Nukkumatti tarjosi lapsille juuri sitä mitä Suomen televisiosta puuttui ja mitä tarvittiin: rutiineja ja turvallisuutta, ikään kuin rituaalin, joka toistuu illasta toiseen samanlaista kaavaa noudattaen.

Tohloppiin palattuaan Hovinheimo puhui voimakkaasti Nukkumatin hankkimisen puolesta. TV2:n johtaja oli tuolloin Hannu Leminen, maineikas elokuvaohjaaja, joka vakuuttui ja päätti hankkia Nukkumatin TV2:n ohjelmistoon. Loppu on historiaa, mutta olisiko Nukkumatti koskaan päätynyt suomalaiseen tv-ohjelmistoon, jos Lisa Hovinheimo ei olisi sitä Oberhausenissa nähnyt? Ehkä olisi, mutta kenties vasta paljon myöhemmin.

Kun suomalainen toimittaja Taina Repo työskenteli 80-luvun alussa Itä-Berliinissä, Pikku Kakkonen oli jo vakiinnuttanut asemansa lasten suosikkina ja Nukkumatti paikkansa Pikku Kakkosen alku- ja loppunumerona, ikään kuin koko makasiiniohjelman kehyksenä. Repo haastatteli suomalaiseen lehtijuttuun Nukkumatin ”isää” Gerhard Behrendtiä, joka oli kehittänyt Sandmännchen-nuken ja osallistui silloin edelleen muun muassa ohjaajana ohjelman tekemiseen.

Behrendt huomasi, että suomalainen toimittaja suhtautui aiheeseen intohimoisen kiinnostuneesti, ja pyysi yllättäen tätä käsikirjoittamaan kaksi Suomeen sijoittuvaa Nukkumatti-jaksoa. Niissä Repo keksi lähettää Nukkumatin Suomen Lappiin, ja Behrendt innostui ideasta. Kulkuvälineet ovat Nukkumatille tunnetusti tärkeitä, joten kesään ajoittuvassa jaksossa Nukkumatti liikkuu kanootilla, talvisessa tarinassa taas porojen vetämällä reellä.

Repo pääsi seuraamaan ohjelmien syntymistä aina valmiiksi ohjelmaksi saakka. Häneen teki erityisen vaikutuksen taiteilijoiden huolellisuus siinä, että porosta ja muista eläimistä saatiin oikean näköisiä ja niiden liikkumisesta realistista. Sen vuoksi he esimerkiksi kävivät Itä-Berliinin eläintarhassa Tierparkissa tarkkailemassa ja kuvaamassa eläimiä.

Lopputuloksena syntyneet kaksi Nukkumatti-jaksoa ovat itse asiassa historiallinen harvinaisuus, sillä ne ovat tiettävästi ainoa kerta, kun itäsaksalainen Nukkumatti vieraili eurooppalaisessa länsimaassa. Vai oliko Suomi länsimaa eli ylittikö Nukkumatti sittenkään rautaesirippua? Ehkä juuri Suomen häilyvä asema mahdollisti Nukkumatin Lapin-matkan.

Lappiin sijoittuvia Nukkumatti-jaksoja ei löydy verkosta, mutta tässä sen sijaan Nukkumatin vierailu Afrikassa 60-luvun alussa. Nukkumattia oli tässä vaiheessa esitetty vasta muutama vuosi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Herthaa ja MM-kisoja - jalkapalloa kesät talvet - 17.07.2018
• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Perheellisenä Berliinissä - 05.04.2018
• Saksa on tehokas mutta ei notkea - 15.01.2018
• Berliini jalkapallokaupunkina, osa 1: Idän rautainen unioni - 21.11.2017
• Nukkumatti ja minä - 10.10.2017