Annenbergin kulttuurijournalismin ohjelmassa on kahdeksan opiskelijaa, ja olemme kaikki yhdessä ohjelman johtajan, Sasha Anawaltin, keskiviikkoiltaisin pitämällä kulttuurijournalismin praktikum-kurssilla. Hän haluaa, että tunnin aluksi venytellään, ja sitten näkinkenkä kiertää pöydän ympäri kädestä käteen ja kukin kertoo vuorollaan kuulumisensa. (Kyllä, näin todella tapahtuu.)

Lokakuussa professori ilmoitti protokollaan muutoksen. Tästä eteenpäin kuulumiskierroksella ei saanut enää kertoa, mikä ahdistaa ja stressaa, vain että mitä kulttuuria on kuluneella viikolla nähnyt tai kokenut.

Edeltävinä viikkoina kuulumiskierros venyi puoleen tuntiin tai tuntiin, ja useammin kuin kerran joku itki: ensimmäistä radiojuttua oli vaikea saada kasaan, professorit antoivat ristiriitaista palautetta ja graduaihetta ei tahtonut löytyä. Joku oli kirjoittanut tussitaululle “__ days since last breakdown”, ja usein laskurin luku oli nolla.

“Eivät opiskelijat ennen olleet tällaisia”, Anawalt huokasi vastaanotollaan.

**

Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu, että amerikkalaiset opiskelijat ovat erityisessä ristipaineessa. Yliopisto on diversiteettipolitiikkansa mukaisesti pyrkinyt kasaamaan opiskelijaporukan, joka edustaa eri etnisiä rytmiä ja tuloluokkia. Se johtaa siihen, että merkittävä osa opiskelijoista ei tunne aidosti kuuluvansa joukkoon ja kärsii alemmuudentuntoa heikommasta koulutuksestaan, ihonväristään tai vähemmistä varoistaan. Huijarisyndrooma vaivaa.

Sosiaalisessa mediassa kaikki esittävät parasta ja nokkelinta versiota itsestään ja toivovat työnantajien huomaavan. Myös koulussa käyttäytymiskoodiin kuuluu esiintyä itsevarmasti ja ilmoittaa tähtäväänsä töihin New Yorkeriin tai ainakin erikoistuvansa Lähi-itään ja uskontokysymyksiin keskittyväksi featurekirjoittajaksi, vaikka aiemmin ei olisi tehnyt päivääkään toimittajanhommia.

Samalla joka käänteessä muistetaan mainita, missä jamassa media tätä nykyä on, kuinka vaikeaa vakituista työtä laatumediassa on saada ja kuinka hankalaa freelancerin on raapia kokoon elanto ja maksaa terveysvakuutus. Monilla niskassa painaa myös monienkymmenien dollarien opintolaina.

Työkulttuuri ruokkii uupumusta: on selvää, että kouluhommia tehdään tehdään myös illat ja viikonloput, eikä ole ollenkaan tavatonta saada professorilta yksityiskohtaista palautetta kurssitöistään sunnuntaina tai aamukuudelta. Sähköposteihin pitää vastata mielellään saman tien tai ainakin samana päivänä, muuten kysellään perään.

**

Anawalt sanoi alkusyksystä, että suomalaisilla stipendiaateilla on usein Annenbergissä antoisinta, kun meillä on jo työkokemusta ja usein myös työpaikka, johon palata. Kun työllistymisestä ei tarvitse stressata samalla tavalla kuin kokemattomampien, jää vähän enemmän kapasiteettia aitoon oppimiseen ja asioiden kokeiluun.

Silti ohjelma kuormittaa: professorit vaativat aina enemmän ja parempaa, eikä työvuori tuntunut loppuvuodesta madaltuvan ollenkaan. Heti kun lukukausi oli lopuillaan ja paine vähän hellitti, kaaduin flunssaisena sänkyyn.

Olin luvannut itselleni, että kun lukukausi loppuu, luen ensimmäistä kertaa sitten kesän jonkun kirjan, jonka olen valinnut itse, ja joka ei liity millään tapaa opintoihin. Flunssassa se vihdoin onnistui. Ystävän lähettämä Morten A. Strøksnesin “Merikirja” vei kauas kampusarjesta.

Amerikkalaiset journalismiopiskelijat ovat monenlaisten vaatimusten ristipaineessa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• VOIKO KULTTUURIJOURNALISMIA OPETTAA? - 18.05.2020
• Lukuvuoden erilainen loppu - 30.03.2020
• Panos-tuotos-suhde, eli kannattaako kulttuuritoimittajaksi kouluttautuminen - 12.03.2020
• Pronominit, tuo kuuma sanaluokka - 07.02.2020
• “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019
• Tervetuloa Kaliforniaan! - 05.11.2019