Tapasin Suomessa aika monta Oxfordin käynyttä toimittajaa ennen tänne tuloani. Lähes poikkeuksetta he kaikki sanoivat, että stipendivuodessa parasta ovat muut ohjelmaan osallistuvat toimittajat. Olen varma, että kolmen lukukauden jälkeen totean saman. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen saanut jakaa työmme iloja ja suruja niin seminaareissa kuin niiden ulkopuolella.

Reuters-instituutin Journalist Fellow’t ovat kunniavieraita Green Templeton Collegen viikoittaisessa “Media and Politics” -seminaarissa. Virallisen ohjelman lisäksi jokainen valitsee omat opintonsa yliopiston ylitsepursuavasta valikoimasta. Vapaa-aikaakin jää: muutamat puutarhajuhlat ja kansainväliset ruokakekkerit ovat jo takana.

Kuulen, ettei pakistanilainen toimittaja voi kirjoittaa armeijaa kriittisesti käsitteleviä artikkeleita. Ei itsensä tai työpaikkansa takia, vaan halusta suojella perhettään. Zimbabwessa 93-vuotias Mugabe pitää kiinni vallasta kovin ottein: hiljattain toimittaja hakattiin työssään raportoimassa itsevaltiasta vastustaneesta mielenosoituksesta. Tilanne on niin jännittynyt, että zimbabwelainen kollegani pelkää sisällissotaa.

Samaan aikaan olen saanut katsoa suomalaista mediaa uusin silmin. Maamme kiinnostaa täällä, sillä Reuters-instituutin vuotuisessa raportissa Suomi vilahtelee toistuvasti journalismin ihmemaana: luottamus uutisiin on maailman suurinta (62%) ja lukijat hakevat uutisia lehtien omilta verkkosivuilta eivätkä päädy niihin pelkästään sosiaalisesta mediasta.

Onko teillä sensuuria? Saako teillä muka kirjoittaa mistä haluaa? Näiden kysymysten jälkeen jaamme itävaltalaisen kollegan kanssa saman tunteen: on äärimmäisen hankalaa keksiä esimerkkiä sensuurista, itseaiheutetusta tai ulkopuolelta tulleesta. Oudolla tapaa myös hävettää oma etuoikeutettu asema vapaassa länsimaisessa mediassa. Supistuvan printtimarkkinan haasteet tuntuvat vähäpätöisiltä, kun turkkilainen toimittaja luettelee, kuinka monta hänen ystäväänsä on vankilassa. Vallankaappausyrityksen jälkeen Erdoganin hallinto on vanginnut yhteensä 178 journalistia. Samana päivänä, kun keskustelemme aiheesta, listaan tulee yksi nimi lisää: Wall Street Journalin Ayla Albayrak, Suomen ja Turkin kansalainen, tuomitaan poissa olevana vankilaan yli kahdeksi vuodeksi.

Kun kerron halustamme kitkeä sukupuolittuneet termit journalistisesta tekstistä, minua katsotaan ensin hölmistyneenä ja sitten nauretaan: ”Teillä ei vissiin ole oikeita ongelmia.” En sano, etteikö kielen vaikutuksesta ajatteluumme olisi hyvä keskustella, mutta asiasta noussut myräkkä Suomessa vaikuttaa jo hieman ensimmäisen maailman ongelmalta.

Yritän vielä: meillä on vihapuhetta, paljon, yhä enemmän ja raa’empaa. Meksikossa toimittajan pahin uhka on kuolema: viime vuonna 11 toimittajaa murhattiin. Espanjankielisellä verkkosivustolla työskentelevä Juliana kertoo, että tämän vuoden luku on sama jo nyt. Juliana seuraa työssään huumekartelleja. Erään jutun jälkeen työnantaja joutui lähettämään hänet pikavauhtia turvaan ulkomaille, kun hänen lähteensä murhattiin. Silti Juliana ei pelkää. Hän sanoo, että toimittajan pahin uhka on itsesensuuri. Jos raportointi järjestäytyneestä rikollisuudesta tai korruptiosta loppuu uhkailun takia, mikään ei muutu.

Siksi hän on täällä, Oxfordissa, kertomassa erityisesti meille sananvapaudessa eläville, kuinka vaikeaa hänen on tehdä työtään. Hän toivoo, että me kertoisimme siitä maailmalle. Koska me voimme.

Lupaan tehdä niin, ja enää ei hävetä niin paljon.

Oheisessa videossa Reuters-instituutin Journalist Fellow’t kertovat toimittajan työn haasteista omassa maassaan. Olen siellä minäkin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• All the lovely people - 20.06.2018
• Paljastuksia - 31.05.2018
• Hyvä paha lumi - 09.04.2018
• Tarina hyvästä haltijakummista ja hevosenomistajista - 28.02.2018
• Facebook tappoi uutisen – eläköön uutinen! - 23.01.2018
• Välitilipäätös ja 3+1 lupausta uudelle vuodelle - 22.12.2017
• Suomi mainittu - 01.12.2017