”Tämä on Laura. Hän on sieltä maailman ykkösmaasta, Suomesta.” Näin italialaiskollega esitteli minut Oxfordissa.

Hätkähdin, naurahdin, mietin nokkelaa vastausta. Sitten tajusin italialaisen olevan tosissaan.

Ja vielä italialaisen! Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun Silvio Berlusconi haukkui suomalaista ruokaa, ja moni suomalainen oli salaa samaa mieltä: ehkä Italia todella ansaitsee EU:n elintarvikeviraston, tälle päihderiippuvaiselle insinöörikansalle sopivatkin kemikaalit paremmin.

Mutta se oli ennen Lordia, Angry Birdsiä, Guggenheim-museota ja Nobel-palkintoa. Ennen Suomen hohdokkaita Pisa-tuloksia. Ennen kuin The Newsweek valitsi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää. Ennen kuin Suomi sai maailmanlaajuista mainetta yhtenä maailman tasa-arvoisimmista ja korruptoitumattomimmista maista.

Viimeksi The New York Times valitsi Helsingin maailman toiseksi kiinnostavammaksi matkakohteeksi vuonna 2012 (ykkönen oli Panama).

Hyvät Suomi-uutiset ovat jatkuneet niin monta vuotta, että ulkomaalaiskollegoiden silmissä Suomi näyttää eri maalta kuin missä 1970-luvulla syntynyt suomalainen muistaa kasvaneensa. Tai miltä Suomi näytti amerikkalaisten silmissä, kun asuin kymmenen vuotta sitten Washingtonissa. ”Nokia, eikö se ole japanilainen yhtiö?”, minulta kysyttiin.

Nyt washingtonilaisyliopistossa opetetaan Suomen ”Pisa-ihmettä”. Ja Oxfordissa tasa-arvotilastoihin tutustunut romanialaiskollega kysyy, pääsevätkö miehet enää Suomessa ministereksi.

Vanha suomalainen on hämillään. Kansanluonteen mukaisesti tekee mieli muistuttaa alkoholismista, mielenterveysongelmista, perheväkivallasta, kouluampumisista, vaalirahoitusskandaalista, rasismista ja Nokian kertakäyttöpuhelimista. Mutta miksi pilata mukava tunnelma?

1980-luvulla kohistiin Japanin mallista, 1990-luvulla Uuden-Seelannin, sitten muotia olivat vuorollaan Islanti ja Irlanti (ja kuinkas niille kävikään). Suomi on pinnalla osittain siksi, että pohjoismainen hyvinvointimalli näyttää talouskriisin aikana tuottavan parempia tuloksia kuin uusliberalismi. Kansanluonteen mukaisesti suomalainen ajattelee, että itku pitkästä ilosta.

Vaan minkä kansanluonteen? Mieheni tytär on syntynyt vuonna 1991, opiskelee Skotlannissa ja ihmettelee, mitä puhun huonosta itsetunnosta. Hän on ylpeä Suomen tasa-arvoisesta ja liberaalista maineesta. Hänen ulkomaalaisille kavereilleen Helsinki on pelkästään cool.

Nuoren suomalaisen itsetunto on – ruotsalainen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kylmää kyytiä kollegoille - 20.06.2012
• Ennen seksi oli häpeä, nyt seksin puute - 04.06.2012
• Uutisten lapsilukko - 16.04.2012
• Islamin alkeita - 03.04.2012
• Tunnontuskainen toimittaja: näin törkytabloidit toimivat! - 05.12.2011
• Nai oikein - 15.11.2011
• Toimittajien itsensäkin pitäisi tietää jotain - 04.11.2011
• Oikean ja väärän kadun lapset - 14.10.2011