Onhan tää nyt spessua

30.01.2012
In: Fudan

reettaraty

Reetta Räty opiskeli lukuvuoden 2011 - 2012 Fudanin yliopistossa Shanghaissa.

Mikä tässä aikuisena opiskelemisessa on niin antoisaa, poikkeuksellista, virkistävää?

Valtsika ja 90-luku oli tietenkin vapauden ja nuoruuden ultimatum.

Olen minäkin jo ehtinyt täteilemään tuttujen lapsille, että opiskelu se on elämän parasta aikaa. Voi kun ymmärtäisitte nauttia siitä!

Aikuisena opiskelu ei ole parempaa kuin nuorena, mikään ei ole, mutta on se mielekkäämpää.

Toimittajan työ on muuttunut valtavasti jo sinä aikana, kun minä olen sitä tehnyt. Ehdin nähdä Ludviginkadun latomon jätkien pitkät kynnet, anoin Nytin toimitukseen ”surffikonetta”, koodasin Ylkkäriä käsin verkkoon. Koko ajan meno on ollut just sopivan tuulista; ei päivää ilman teknistä muutosta tai uutta uhkaa, josta pitäisi löytää mahdollisuus.

Mutta tekninen edistys ei ole se vaikea muutos tässä työssä.

Paljon vaikeampi asia on maailma, jossa on omien laskujeni mukaan jo niin monta napaa ja näkökulmaa, ettei niistä ehdi saada käsitystä, vaikka kuinka surffaisi, retwiittaisi ja digitalisoisi. Lukijat ovat valistuneempia kuin ikinä, usein saman tiedon äärellä kuin me toimittajatkin. Journalismiksi ei riitä referointi tai sähkeuutisointi, ei aina edes tausta ja analyysi.

Pitäisi olla uutta tietoa. Kriittisyyskin toimii vain, kun se perustuu tietoon eikä ennakkoluuloihin. Miten löytää itsevarma kertojan ääni tai tehdä herkästi tallennettuja huomioita, jos ei tiedä tarpeeksi hyvin, mistä kirjoittaa?

Jokainen järkipäinen toimittaja kokee tässä ajassa suurta riittämättömyyttä.

Tieto auttaa tähän tuskaan.

Yliopistossa on sellainen hieno sisäänrakennettu piirre, että se on aina ei-päivänpäällinen, painelee surutta esihistoriaan, ylittää pintakohinan, menee yhtä aikaa yksityiskohtiin ja suuriin selityksiin.

Analyysit, teoriat, aineistot ja johtopäätökset ovat valtavia; tekstit ikuisia; taustat neljän lauseen sijaan kahdeksansataasivuisia.

Saa heittäytyä suuriin sfääreihin, on aikaa ajatella.

Fudanissa olen nauttinut siitäkin vanhanaikaisesta ideasta, että sivistys siirtyy, kun opettajat opettavat oppilaille. Tällainen senioriteettiin perustuva systeemi on vapauttava: laoshi, opettaja, kertoo, me kuuntelemme. Voi sanoa, kun ei tajua.

Valaistuksen hetket ovat toisenlaisia kuin STT:n tekstariuutisten äärellä. Välillä olen soittamassa toimitukseen lievästi sanoen ei-breaking-news-tason uutisia: Maailmassa on jotain 2 miljardia ihmistä, joilla ei ole eksistentiaalista kriisiä! Etusivu uusiksi!

Aika usein tulee ajateltua toimittajien koulutusta. Millaisilla kursseilla sitä on itse istunut ja minne ihmisiä lähettänyt. Olemme jo keksineet, että pitää opiskella mediataloutta, tv-työtä, tilastotiedettä, ideointia, kriisialueilla työskentelyä, innovoimista, kerrontakeinoja ja voi me olemme keksineet että pitää opiskella strategioita. Silti sekaan pitäisi saada sisältöä.

Journalismin tulevaisuus ei ole vain sitä, että kerrotaan sama stoori eri draaman kaarilla ja kanavilla. Tämä aika tuntuu vaativan yleistoimittamisen lisäksi erikoistumista. Että on mitä niissä kanavissa ihmisille kertoo.

Vielä enemmän olen ajatellut omaa ajankäyttöäni. Sitä miten paljon olen aina pitänyt lukemisesta ja kirjoittamisesta, ja sitä miten vähän olen lukenut ja kirjoittanut viime vuosina. Kun opiskelee aikuisena, ei muuta tarvitse tehdäkään.

Ohhoh, toi on niin spessua, kuvasi kollega Kiinasta opiskelujani. No niin on, ihan spessua, voi kun ymmärtäisi nauttia siitä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

1 COMMENT

  1. Pauliina

    ”Fudanissa olen nauttinut siitäkin vanhanaikaisesta ideasta, että sivistys siirtyy, kun opettajat opettavat oppilaille.”

    Idea on kieltämättä vanhanaikainen myös kasvatustieteen parissa. Itse suoritan aikuisena nyt opettajan pedagogisia opintoja ja siellä olen törmännyt juuri tähän, ettei opettaja enää siirrä tietoa oppilaille. Puhutaan sosiokonstruktivistisista ja kognitiivisista oppimiskäsityksistä. Perimmältään siinä on kyse samasta muutoksesta kuin journalismissakin: opettaja ei ole enää ylin auktoriteetti, joka yksin tietää, miten maailma makaa, vaan oppiminen tapahtuu muokkaamalla tieto yhdessä. Tästähän kyse journalisminkin muutoksessa: toimittaja ei ole se ylin auktoriteetti, joka ksin tietää, miten maailma makaa, vaan journalismia tehdään lukijoiden kanssa yhdessä.

Leave a Comment