Kun vuonna 2019 hain Oxfordin yliopistoon vaihtoon ja laatimaan tutkielmaa immersiivisestä, vuorovaikutteisesta journalismista, pandemiasta ei vielä ollut tietoakaan. Minun oli tarkoitus kävellä The Guardianin ja BBC:n toimituksiin, testata virtuaalilaseja, tutustua vuorovaikutteisen journalismin tutkimusyksikköön ja visioida alan tulevaisuutta eturivin asiantuntijoiden kanssa.

Sen sijaan visioin nyt espoolaiselta kotisohvaltani käsin. Englannissa alkoi tammikuussa kolmas laaja sulkutila, ja jäin jumiin Suomeen. Visiointi etänä vaatii kieltämättä tavallista enemmän eläytymiskykyä. Mitä kaikkea suunnittelimmekaan ennen pandemiaa?

Oxfordilainen kampuskonttori vaihtui espoolaiseen kotikonttoriin.

Immersiivisellä journalismilla tarkoitetaan journalismia, jossa käyttäjä uppoutuu keskelle tarinaa. Lukijasta tulee kokija, kuin videopelissä. Tutuimmat esimerkit immersiivisestä journalismista ovat sellaisia, jossa päähän laitetaan virtuaalilasit. Uusista teknologioista on noin viimeisten kymmenen vuoden ajan povattu yhtä journalismin suurta trendiä.

Koska virtuaalilasit ovat toistaiseksi isolle yleisölle aika kaukaisia, kalliita ja kömpelöitäkin, moni media on alkanut viime vuosina hyödyntää niin kutsuttua ”kevyttä immersiota”. Drone-maisemat ja 360 astetta kääntyvät kamerakuvat alkavat olla mobiilikerronnassa jo arkipäivää. Kun välineistä tulee edullisempia, asiantuntijuus lisääntyy ja tuotanto helpottuu.

Yhtenä alan pioneerina pidetään New York Timesia, joka yhdisti jo vuonna 2012 Pulitzer-palkitun kirjoittajan ja taidokkaan videokerronnan. Syntyi miljoonia sivukatseluja kerännyt pitkä multimediajuttu Snow Fall. https://www.nytimes.com/projects/2012/snow-fall/index.html#/?part=tunnel-creek

Villeimmät visiot kuulostavat tieteiskirjallisuudelta, mutta paras idea on usein varsin yksinkertainen. Norjalainen Verdens Gang mallinsi kehutussa jutussaan Oslo Plazan arvoitus  https://www.vg.no/nyheter/innenriks/i/xRjoWp/mystery-at-the-oslo-plaza 360 astetta kääntyvän kamerakuvan avulla hotellihuoneen, jossa tapahtui selittämätön murha. Kuvaa liikuttelemalla lukija pääsee mukaan ratkaisemaan arvoitusta.

Immersiivinen journalismi on vastalääkettä päättömälle pikaselailulle. Se kutsuu uppoutumaan tarinaan ja unohtamaan ajan ja paikan. Tilanne on journalistille houkutteleva. Kerrankin mikään tai kukaan ei kilpaile huomiosta sisällön kanssa. Haasteena on löytää tasapaino: miten tehdä erikoisartikkelista riittävän helposti lähestyttävä, jotta lukija uskaltaa klikata, ja toisaalta riittävän syvällinen, jotta hän tahtoo maksaa kokemuksesta.

Kun haastattelen immersiiviseen tarinankerrontaan perehtyneitä journalisteja eri puolilta maailmaa, sama kokemus toistuu. Koronakriisin iskiessä monet mediatalot selvisivät päivittäisestä uutisoinnista odotettua paremmin, mutta suuret visiot jäivät taka-alalle ja paikoin pysähtyivät. Niiden yli ajoi kysymys siitä, selviääkö journalismi ylipäätään, kun mainostulot hupenivat ja toimitukset tyhjenivät.

Joillakin isoilla mediataloilla on varaa omiin immersiivisen journalismin yksiköihin. Paljon tavallisempaa on, että työntekijät hoitelevat isoja juttuprojekteja päivittäisten töiden ohessa. Kun päähuomio oli koronauutisoinnilla, muut aiheet alkoivat tuntua triviaaleilta. Uutissivustot kyllä rikkoivat kävijäennätyksiä, mutta haastavampaa oli houkutella lukija jäämään vielä senkin jälkeen, kun päivän koronauutiset oli luettu.

Toisaalta innovaatioita on syntynyt myös pandemiauutisoinnin sisällä. Espanjalainen El Pais on panostanut huolelliseen datan visualisointiin. Esimerkiksi käy tämä 3D-mallinnus https://english.elpais.com/society/2020-10-28/a-room-a-bar-and-a-class-how-the-coronavirus-is-spread-through-the-air.html siitä, miten koronavirus leviää sisätiloissa.

Immersiivinen journalismi käy parhaillaan läpi samanlaista muutosta, jonka esimerkiksi mobiilivideoiden yleistyminen aikanaan aiheutti. Ensihuumassa kaikki tekivät ja kokeilivat vähän mitä tahansa – kunhan pääsi mukaan kelkkaan. Vähitellen viisastuttiin ja alettiin valikoida: kenen kannattaa tehdä ja miten.

Moni haastattelemistani asiantuntijoista uskoo, että lukijat tottuvat vähitellen uusiin tarinankerronnan muotoihin. Yksittäinen juttu voi yhdistää pelillisiä, vuorovaikutteisia elementtejä, ääntä ja videokerrontaa sulavasti.

Sen sijaan sellainen osaamisen esittely, jossa yksittäinen juttu ahdetaan täyteen mahdollisimman näyttäviä tarinankerronnan keinoja, on auttamatta ohi. Käyttäjäkokemuksen selkeyden ja sulavuuden merkitys kasvaa. Nousussa on virtaviivainen ja minimalistinen ilme, jossa keinot valitaan tarkasti niin, että ne tukevat tarinaa.

Samalla on muistettava realiteetit, jotka eivät muutu: valtaosa lukee jo juttunsa pieneltä kännykän ruudulta, jossa liika kikkailu menee hukkaan. Etusormen paksuuskin on muuttuja, johon toimittaja ei voi vaikuttaa.

Yksi keskeisistä kysymyksistä, johon immersiivinen pyrkii vastaamaan, on nuoren yleisön houkuttelu medioiden lukijoiksi ja maksaviksi tilaajiksi. Reuters-instituutin omien tutkimusten mukaan nuoret suhtautuvat muita kriittisemmin perinteisiin uutisiin.

Huolen kääntöpuoli on mahdollisuus: nuoret osoittavat muita ikäryhmiä enemmän kiinnostusta uudempia tarinankerronnan muotoja kohtaan.  Nuoretkaan eivät karta pitkiä ja hitaita tarinoita – kunhan ne on hyvin kerrottu.

Nyt lumet sulavat ja innovaatioita kaivellaan ullakolta. Lukijat kaipaavat kipeästi muutakin kuin koronaa. Monet ovat valmiita maksamaan. Englantikin alkaa maaliskuussa avata yhteiskuntaa vähän kerrallaan. Jos kaikki sujuu hyvin, toimituksiin palataan alkukesästä. Ehkä minäkin ehdin vielä testata virtuaalilaseja.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onnelatarinan kääntöpuoli - 07.06.2021
• Sulkutilan jälkeen - 23.04.2021
• Brexit ja muita pikkujuttuja - 07.01.2021
• Vain kävely on tärkeää - 02.12.2020
• Myrskyn silmässä   - 29.10.2020