Jos haluat tutustua teknologiaan ja tulevaisuuden innovaatioihin, Piilaakso on loistava paikka. Stanfordin yliopiston läheisyydessä asuvat monet rohkeimmista uudistajista. Täällä luodaan uusia liiketoimintamalleja joka päivä, jokaisessa kahvilan pöydässä. Kymmenet, ei vaan sadat miljoonat dollarit vaihtavat omistajaa usein jo ennen kuin yrityksen menestyksestä on välttämättä minkäänlaista näyttöä.

Internet, digitaalitekniikka ja ympäristöystävällinen yrittäjyys ovat iskusanoja entistä vauraammalle tulevaisuudelle, jota – ironista kyllä – rakennetaan julkisen talouteensa surkeimpaan kuntoon päästäneessä Yhdysvaltojen osavaltiossa, Kaliforniassa.

Suomalaiselle toimittajalle Amerikassa käyminen tekee hyvää ylipäätään. Piilaaksossa vierailu ja opiskelu Stanfordin yliopistossa tekevät hyvää ihan erityisesti.

Tervetuloa tänne, kaikki eurooppalaiset, katsomaan millaisia amerikkalaiset oikeasti ovat ja päivittämään luutuneita asenteitanne. Miksi käytte joka vuosi Kanariansaarilla? Miksi ette koskaan käy Yhdysvalloissa?

Yhdessä asiassa suomalaisten ei kuitenkaan soisi ottavan Piilaaksosta oppia. Puhun nyt J-sanasta. Journalismi tuntuu olevan paikallisille propellipäille joko kirosana tai parhaimmillaankin jotain huvittavan vanhanaikaista. Kun olen erinäisissä tilaisuuksissa käyttänyt puheenvuoroja journalismin ja sen demokratiaa edistävien arvojen puolesta, vastaukseksi on tavallisesti tullut säälinsekaisia katseita. Mihin me journalismia tarvitsemme? Missä ovat sen markkinat? Voisiko siitä tehdä iPhone-applikaation?

Piilaaksolainen journalismi on sitä, että teknologiayhtiöiden pr-osastot syöttävät uusimmat innovaationsa ystävällismielisten blogaajien ihasteltaviksi. Blogaajat sitten kirjoittavat nettipalstoillaan, miten mahtava (cool) uusi toiminto tällä tai tuolla nettiyhtiöllä on tarjota. Toisinaan he myös kritisoivat teknologiavelhoja, mutta he tekevät sen samaan tapaan kuin ihminen kritisoi vaikkapa korviaan. Lempeästi, rakentavasti. Ovathan nuo vähän kömpelön muotoiset ja vinkuvat, mutta on se vaan kuitenkin mahtavaa, että on tällaiset korvat!

Viime viikolla tapasin sympaattisen kolmekymppisen miehen, joka työskentelee ehkä trendikkäimmän piilaaksolaisen kasvuyhtiön, Facebookin, tiedotusosaston palveluksessa. Mutustellessamme Palo Alton Calafia-ravintolassa Googlen entisen hovikokin Charlien valmistamaa grillikylkeä, pr-mies Facebookista luonnehti työtään. Kun mediassa tai käyttäjien keskuudessa muhii uusi Facebookiin liittyvä skandaali, se pyritään vaientamaan hyvällä suhdetoiminnalla. Kun Facebook uudistaa sivustoaan tai asetuksiaan, siitä kerrotaan ensiksi Robert Scoblen kaltaiselle piilaaksolaiselle teknologiablogaajalle: Scoble tuntee laitteet, Scoble ymmärtää innovaattoreita, hän on entinen Microsoftin insinööri itsekin. Siispä Scoble saa skuupin. Hän kirjoittaa innovaatiosta joko Scobleizer-blogissaan tai jossakin teknologiaan erikoistuneista nettiprojekteista, ja toisinaan myös perinteinen uutismedia tarttuu aiheeseen – toisessa aallossa.

Suuret sanomalehdet eivät ole Facebookin tai Googlen kaltaisten firmojen postituslistalla. Niille ei edes lähetetä lehdistötiedotteita, sillä omaa mediaansa ja satojen miljoonien ihmisten huomiota hallitsevien teknologiayhtiöiden ei tarvitse sellaisia lähetellä. ”Emme juuri ole yhteydessä San Jose Mercury Newsiin tai San Francisco Chronicleen, sillä meidän näkökulmastamme ne eivät ole tarpeeksi vaikutusvaltaisia”, Facebookin mies sanoo (off the record, tietenkin). 

Oikeaa journalismia, arvovaltaisia Timen tai New York Timesin kaltaisia julkaisuja, teknologiapäättäjät tarvitsevat lähinnä vain oman henkilökohtaisen tarinansa kertomiseen. Hyvä esimerkki tästä on Applen toimitusjohtajan Steve Jobsin saama kansallissankarin kohtelu juuri ennen mullistavaksi leimatun iPadin julkistamista. Jokaikinen Jobs-henkilökuva oli taatusti Applen sisäpiiriin otetun hovitoimittajan kirjoittama. Kun sen sijaan kriittiset perusjournalistit pyrkivät kysymyksineen etuovesta sisään, he ovat kaikkea muuta kuin tervetulleita häiritsemään teknologiaherrojen rauhaa.

Yksi asia olisi syytä ymmärtää. Me journalistit emme ole olemassa Steve Jobsia, vaan lukijoitamme varten. Kuten täällä länsirannikolla on erityisen hyvin nähtävissä, ilman heitä ei ole meitäkään. Siinä mielessä Jobs ja kumppanit eivät ole journalismin pelastajia, vaan sen haudankaivajia.

Tarvitaanko siis tosiaan innovaatioblogaajia suodattimiksi maailmaa muuttavien teknologiayhtiöiden ja suurta yleisöä edustavien journalistien väliin? Ovatko Robert Scoblen kaltaiset teknologiablogaajat pr-osastojen etäpäätteitä vai ymmärrystä kasvattavia siltoja Piilaakson ja journalistien välillä? Tästä on sukeutumassa kipakka keskustelu Stanfordin paratiisimaisemien keskellä.

Meidän fellowship-ohjelmaamme ylläpitävä Stanfordin Innovaatiojournalismin keskus muutti viime viikon konferenssin yhteydessä nimensä Innovaation ja kommunikaation keskukseksi. Ei ole sattuma, että J-sana on nyt häivytetty myös suomalaisia ja ruotsalaisia journalisteja Piilaaksossa kouluttavan tutkimuslaitoksen nimestä. Akatemiakin on Piilaaksossa bisnesidea, ja journalismia harva haluaa rahoittaa. Kommunikaatio sen sijaan kattaa kätevästi myös blogaajat, tviittaajat, teknologiayhtiöiden viestintäosastot ja kaiken mahdollisen teknologiainnovaatioiden innoittaman puheen, olipa sen motivaationa sitten yleisön palveleminen tai rahan ansaitseminen.

Sellaisessa maailmassa me elämme. Se on kaikki ihan ok, mutta samalla kun otamme avosylin vastaan uudet mahtavat työkalut, meidän on puolustettava intohimoisesti journalismin arvoja.

Siitä ei saa tulla halveksittu J-sana.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saanko esitellä, Google ja Facebook! - 18.05.2010
• Steve Jobs, kaikkien amerikkalaisten sankari - 13.04.2010
• Tervetuloa maailman mahtavimpaan maahan! - 12.04.2010
• Nimeni on Fellow. Innovaatiojournalismin Fellow. - 15.03.2010
• Journalismin ope ihan pienellä Google-kytkennällä - 04.03.2010