Opeta itseäsi

04.04.2013
In: UC Berkeley

VeeraLuoma-aho

Veera Luoma-aho opiskeli lukuvuoden 2012 - 2013 UC Berkeleyssä median uusia kerronnan muotoja ja tutkivaa journalismia.

Vuosi 2012 oli Yhdysvalloissa MOOCien vuosi. Yhtäkkiä joka paikassa puhuttiin neljän kirjaimen yhdistelmästä, josta en ollut koskaan aiemmin edes kuullut.

MOOCeilla – kirjaimet tulevat sanoista massive open online course – tarkoitetaan internetissä olevia yliopistotasoisia luentokursseja, joita tuhannet opiskelijat seuraavat eri puolilta maailmaa. Opetuksessa käytetään videoita, tekstejä ja harjoituksia. Usein opetuksen osana on myös interaktiivinen foorumi, jonka avulla nettikoulun ympärille rakentuu sosiaalinen yhteisö.

MOOCit ovat osa uutta opetuksen ja oppimisen kulttuuria, joka perustuu avoimuuteen ja jakamiseen. Monien muiden amerikkalaisten huippuyliopistojen tapaan Berkeley on jakanut opetustaan ilmaiseksi netissä jo vuosia. Luentoja videoidaan, ja kurssien opetusmateriaalista tehdään multimediapaketteja. Niiden avulla kuka tahansa voi opettaa itseään itse.

Huippuyliopiston tavoitellut luentosalit ovat muuttuneet flipped classroomeiksi, globaaleiksi käänteisiksi luokkahuoneiksi.

Sen lisäksi, että yliopistot jakavat opetustaan netissä, internet on täynnä uusia oppimiseen liittyviä palveluja – sellaisia kuin Udacity, Code Academy, Lynda, Coursera, edX, Team Treehouse, Khan Academy, Peer-to-Peer University (P2PU) tai Udemy.

Uudet internetin oppimispalvelut ovat käytännöiltään kirjavia. Joidenkin palvelujen, kuten Courseran, kautta voi osallistua perinteisten yliopistojen opetukseen, kun taas toisten, kuten Code Academyn, opetus on kokonaan yliopistoverkostosta erillistä. Osa nettiyliopistojen kursseista alkaa tiettynä päivänä ja on sidottu aikatauluun, osan kursseista opiskelija voi aloittaa milloin tahansa. Lukukausimaksujen sijaan palvelut saattavat veloittaa parinkympin kuukausimaksua tai olla kokonaan ilmaisia.

Erilaiset nettiopiskelun tavat kehittyvät limittäin: samaan aikaan, kun Berkeley jakaa kurssimateriaalejaan ja luentojaan netissä, sen omat opiskelijat voivat saada suoritusmerkintöjä esimerkiksi Lynda.comissa käymistään minikursseista.

Etäopiskelussa ei sinänsä ole mitään uutta. MOOCit ovat vain etäopetuksen ja avoimen opetusmateriaalien jakamisen uusin käänne. Mutta moni pitää käännettä vallankumouksellisena – muun muassa nettiyliopistojen kuuluisin käyttäjä ja niiden innostunut puolestapuhuja, Bill Gates.

Korkeiden lukukausimaksujen maassa itse itsensä kouluttamisesta on tullut todellinen vaihtoehto. Keskinkertaisetkin yliopistot ovat Yhdysvalloissa usein kalliita, mutta eivät välttämättä hyviä. Jos professorit keskittyvät tutkimiseen ja opiskelijat bilettämiseen, opintoihin sijoitetuille rahoilleen ei saa välttämättä kovin kummoista vastinetta.

Ei ainakaan, jos todella tahtoo oppia. Siksi osa nuorista päätyykin nykyään aivan toisenlaiseen vaihtoehtoon: Säästä collegerahat. Matkusta, opi uusi kieli, kehitä itseäsi. Opeta itse itsellesi taitoja, jotka tekevät sinusta työelämässä tarpeelliseen. Älä kuuntele keskinkertaisia, jos voit kuunnella netissä parhaita.

Parhaimmillaan opetuksen avoin jakaminen ja itsensä opettamisen kulttuuri johtavat todelliseen meritokratiaan – työelämään, jossa tärkeää ovat todelliset taitosi ja se mitä osaat oikeasti, ei ansioluettelossasi lukeva tutkinnon tai yliopiston nimi.

Opiskelijalta itsensä opettaminen vaatii kuitenkin itsekuria. Kaikki nettiyliopistojen tarjoamat kurssit eivät ole erityisen vuorovaikutteisia, ja pahimmillaan niiden seuraaminen on yhtä uuvuttavaa kuin puuduttavimman massaluennon. Vain pieni osa kirjautuneista suorittaa kurssit lopulta loppuun asti.

Opettajalta avoimet nettikurssit vaativat tahtoa ja kykyä kehittyä. Nettiopetuksen sisältö muuttuu ja on jo muuttunut kilpailun ja opiskelijoilta saadun palautteen myötä yhä paremmaksi. 

Parhaille yliopistoille ilmainen opetus netissä ei ole uhka. Pienet ryhmät, laadukas opetus, innostavat professorit ja huippuyliopistojen tarjoamat sosiaaliset taidot ja verkostot eivät ole korvattavissa itseopetuksella. Ehkä siksi Berkeleyn, Harvardin, MIT:n ja Stanfordin kaltaisilla yliopistoilla on itsetuntoa opetuksensa jakamiseen.

Suomalaisten yliopistojen itsetunto ei sen sijaan vielä taida riittää. Kun toimittaja Tuomas Peltomäki kirjoitti Helsingin Sanomiin tammikuussa siitä, että Suomi on avoimessa opetuksessa pahasti amerikkalaisia edelläkävijöitä jäljessä, Helsingin yliopiston vararehtori Jukka Kola vetosi siihen, ettei opetuksen avaaminen kaikille olisi yhden yliopiston päätettävissä.

“Se vaatii kansallista pohdintaa”, Kola sanoi.

Vastaus oli huvittava, sillä tietenkin autonomiset yliopistot voivat halutessaan jakaa opetustaan netissä, jos vaan niin päättävät. Päätöksen voi tehdä omalta osaltaan vaikka yksittäinen, innostunut professori.

Kun kerron Yhdysvalloissa olevani kotoisin Suomesta, keskustelu kääntyy miltei poikkeuksetta jossain vaiheessa Suomen hyviin julkisiin kouluihin.

“Teillä on ne erinomaiset opettajat”, kohteliaat keskustelukumppanit muistavat.

Siitä 2010-luvulla Suomi kansainvälisesti tunnetaan – loistavista opettajistaan. Ehkä seuraavalla vuosikymmenellä voisimme olla tunnettuja myös loistavista professoreistamme.

Edelläkävijän paikka on auki.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment