Dear professor Zhu, esseet ovat vihdoin valmiita!

Kesti liian kauan, olen pahoillani, olisi ollut kiva nauttia enemmän näistä yliopiston ylipitkistä lomista. Mutta Kiina ei asetu helposti kehyksiin kun tietää liian vähän, harhailee liian paljon ja on ajatellut ratkaista muun muassa maan eli maailman ympäristöongelmat, nettiaktivismin tilan ja sosiaalipolitiikan puutteet.

Lopulta sitä tulee järkiinsä, tai siis dead linen äärelle, rajaa aiheen, heittää pois kasapäin alleviivattuja papereita eikä vilkaisekaan selaimiin säilöttyjä suosikkeja. Kirjoittaa. Loputtomien kysymysten ja jatkuvan hämmennyksen jälkeen tuntuu helpottavalta katsoa vierestä, kun sormet napsuttelevat ja asiat asettuvat lokeroihin, joista ei ollut ennen kuullutkaan.

Kirjoitin pari viime kuukautta vuorellinen maihari villapaidan päällä, välillä pipo päässä. Shanghaissa ei lämmitetä kirjastoja, yliopistorakennuksia, eikä suurinta osaa asunnoista.

Usein tuntui, että Kiinasta olisi helpompi lausua asioita, jos ei sattuisi asumaan sen keskellä.

On johtopäätöksiä hidastavaa hengitellä keuhkoihinsa talouskasvua ja tieteillä jotain siitä, että ehkäpä teknologiset keksinnöt ratkaisevat kaikki luomamme ympäristöongelmat.

On vaikeaa tuijottaa haisevaa, jätteillä täytettyä vettä, joka kerran oli joki, ja analysoida, että näin sitä nostetaan maaseutu rutiköyhyydestä ja samalla pelastetaan Eurooppa (mutta ei mennä USA:n ohi ainakaan kaikilla mittareilla ettei niille tule paha mieli). Että lisää kivihiiltä kehiin, mua ja yhtäkin mun japanilaista kaveria palelee aamuisin aivan sairaasti!

On inspiroivaa seurata, kun aina uusi shanghailainen siirtyy pyörästä autoon pakoon toisten autojen pakokaasuja ja laskea, missä vaiheessa emme enää mahdu itse autojemme sekaan.

On falskia päätellä, että ultimate ratkaisu kaikkeen on degrowth. Että sinun kohdallasi, herra Wang, menee raja, painus takaisin majaasi downshiftaamaan, me halutaan nykyään sellaista kestävää kasvua ja aitoon luontosuhteeseen perustuvaa onnellisuutta.

On valaisevaa tajuta, että valtakoneiston koko ideologia ja vallan oikeutuksen lähde ovat raha ja kasvu, mutta kukaan ei tiedä onko lopputuloksena enemmän vai vähemmän toteutuneita unelmia. 

Kiinassa olen tullut kateelliseksi kaikille, jotka ovat varmoja asioistaan, ratkaisuistaan, ihmiskuvastaan, suhteestaan talouden tai politiikan vaihtoehtoihin. Niihin joilla on reseptejä ja joiden mielestä on tunteellista tai tekopyhää sanoa, että epäoikeudenmukaista. Ikään kuin mitään muuta voisi sanoa.

Ensin sitä matkustaa Kiinan maalle ja saarelle, jokivarsiin ja vuorille ja palaa takaisin lukemaan, että vasemmiston ongelma on se, etteivät ne raukat edes tiedä, onko jatkuva talouskasvu hyvä vai paha.

Sitten ei osaa kuin ihmetellä, että joku siis tietää.

Silti ei tajua, onko olennainen kysymys varmasti se, mistä saadaan lisää eikä se, miten jaetaan.

Lopuksi ei voi kuin tuijottaa lännen kadehtimalla tahdilla naapurustoon nousevaa ostospalatsia. Sitä rakentavat satatuntisia työviikkoja tekevät, surkeasti palkatut, homeisissa kopeissa asuvat työläiset, joille tämä on se parempi vaihtoehto. Sen tieltä on häädetty – ilman kaavariitoja – satoja vuokralaisia. Siinä tullaan myymään järjettömästi surkealaatuista tavaraa ja varmaankin siitä tulee siis menestys. Jos ei tule, sekin on ongelma.

Dear professor, Kiina on opettanut, kuinka monet eri asiat voivat olla yhtä aikaa totta eikä koskaan voi tietää, mitä seuraavaksi..

Dear professor, tämän maan viestin voi lukea myös niin, että muutos on mahdollinen.

Dear professor, teiltä shanghailaisilta olen oppinut, että maksimoimalla epävarmuuden maksimoi samalla toivon.

Dear professor, kiitos tiedosta ja toivosta, ehkä ensi lukukaudella palautan esseet ajoissa ja on harmonia.

Kuvassa yliopiston lähellä lilluva haiseva vesi. Sitä kutsutaan Kalmanojaksi ja se oli kai joskus joki, mutta sitä käytetään roskiksena ja se on padottu rakennustöiden takia. Vedestä tulee mieleen Elizabeth C. Economyn kirja The River Runs Black: The Environmental Challenge to China’s Future. Sen ensimmäinen painos vuodelta 2004 vaati täyskäännöstä mm. ympäristön ja talouskasvun suhteessa. Kuusi vuotta myöhemmin kirjoitetussa toisessa painoksessa on jo optimismiakin: ympäristö on agendalla, ja pysyy, sillä ongelmia saa piiloon enää millään.

Kiinassa on puhdasta luontoa, joka salpaa hengen, jossa voi hengittää, joka saa uskomaan vaikka ihmeisiin. Niin tekee myös tämä kirja: Guardianin toimittajan Jonathan Wattsin kirjoittama When A Billion Chinese Jump (2010). Se kertoo piinallisen tarkasti Kiinan vesipulasta, syöpäkylistä, lukemattomista ympäristökatastrofeista mutta myös muutoksesta: kuinka valtavasti Kiina investoi vihreään teknologiaan, kuinka mustakin joki saattaa päätyä elinkelpoiseksi. Kirja on ilmestynyt myös suomeksi HS Kirjojen: kustantamana nimellä Kun miljardi kiinalaista hyppää. Jos ei voi itse matkustaa 100 000 mailia, kannattaa kuunnella hetki häntä, joka teki niin ja muistuttaa, että suurin ympäristöongelma eivät ole saasteet tai kommunistit, vaan kuluttajat eli me.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Haudoillahan tässä tanssitaan - 30.05.2012
• Vieraat ajatukset ja yhteinen sateenvarjo - 17.04.2012
• Tämä aika ja tämä maa - 06.03.2012
• Onhan tää nyt spessua - 30.01.2012
• Taas pitää sanoa hyvästi - 09.01.2012
• Kukahan täällä on aivopesty? - 12.12.2011
• Yksi kuài ajatuksistasi - 10.11.2011
• Lieviä levottomuuksia luentosaleissa - 19.09.2011
• Uusi kartta ja vanha pyörä - 16.09.2011