Arvaamaton ja vaarallinen. Ne olivat ensimmäiset ajatukset, kun eräänä keskiviikko-iltana Berliinissä harmaisiin college-housuihin ja huppariin pukeutunut vaaleahiuksinen nuorimies pysähtyi kohdalle lähtöään odottavassa puolityhjässä metrovaunussa. Hän katseli tyhjiä penkkejä, katsoi sitten kohti ja höpisi jotain saksaksi. Miehen kasvoilla kävi ylimielinen hymy, joka vaihtui samalla sekunnilla raivoksi ja huudoksi.

Katsoin muualle, ja lyhyt mutta jäntevä mies siirtyi sekoilemaan seuraavaan vaunuun.

Minuutin päästä kuulutus pyysi kaikkia nousemaan junasta takaisin laiturille teknisen vian vuoksi. Laiturilla mies jatkoi riehumistaan. Ympärillä olleet ihmiset näyttivät hämmentyneiltä, mutta juuri kukaan ei liikkunut miehestä pois päin. En jaksanut odottaa, vaan lähdin etsiskelemään toista metrolinjaa. Metroaseman portaita noustessani college-mies potki laiturilla olevaa välipala-automaattia. Oletin, etten näkisi häntä enää koskaan.

Vihaan ja pelkään tosielämän väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Ihmisen oikeus koskemattomuuteen on minusta pyhä asia. Ensimmäisten kahden Berliinissä asumani viikon aikana ylläoleva tapaus oli ensimmäinen tilanne, jossa koin tai näin minkäänlaista väkivaltaa tai väkivallan uhkaa itseäni tai muita kohtaan. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun ylipäätään näin kenenkään käyttäytyvän aggressiivisesti.

Helsingissä – ja Suomessa ylipäätään – olen kohdannut vastaavia tilanteita huomattavasti useammin. Ilta-aikaan kaupungilla liikuessani tunnen oloni keskimäärin paljon turvallisemmaksi kolmen ja puolen miljoonan asukkaan Berliinissä kuin huomattavasti pienemmässä, kotoisassa Helsingissä.

Väkivallan tai sen uhan suhteen en halua puuttua oman terveyteni uhalla arvaamattoman kanssaihmisen riehuntaan, ellei ole pakko. Sen ei pitäisi olla minun tai kenenkään muunkaan kansalaisvelvollisuus niin sanotussa hyvinvointivaltiossa. Kuten ei senkään, että esimerkiksi Kallion Helsinginkatua kävellessä tai joukkoliikennettä käyttäessä pitää vain urheasti olla häiriintymättä moniongelmaisten kanssaihmisten hajuista tai uhosta, tai muuten on vaarassa saada suvaitsemattoman elitistin leiman.

Tämä ei tarkoita sitä, että ihmiselon kirjo pitäisi mielestäni jotenkin siivota pois kunnon kansalaisten silmistä, päin vastoin: on lopulta kaikkien etu, että erilaiset sosiaaliset kerrostumat elävät kaupungeissa rinnakkain ja ovat tekemisissä keskenään. Kaikilla, niin rikkailla, taviksilla kuin syrjäytyneilläkin, vain pitäisi olla asemastaan riippumatta vastuu käytöksestään ja oikeus omaan tilaan ja turvallisuudentunteeseen. Mielen sairauksista kärsivät ovat luonnollisesti asia erikseen.

Nykyisillä kotikulmillani Friedrichshainissa – Berliinin Kalliossa – kaduilla kohtaa enemmän niin sanotusti rosoisempia kulkijoita kuin tavallisen suomalaiskaupungin kaduilla. Siitä huolimatta niin hihnattomien susikoiriensa kanssa kulkevat punkkarit, viinan väsyttämät eläkeläiset kuin narkkaritkin keskittyvät lähinnä omiin asioihinsa, kuten kaljanjuontiin, ropojen kerjäämiseen tai porukoissaan hengailuun piinamatta muita aggressiivisella uholla. Ehkä siksi kaljoittelijat ja lapsiperheet näyttävät myös mahtuvan suomalaisnäkökulmasta käsittämättömän hyvin samoihin puistikoihin.

Totta kai Berliinistäkin löytyy ankeampia alueita ja väkivaltarikollisuutta siinä kuin mistä tahansa suurkaupungista. Erityisen usein sitä kuitenkin löytyy paikallisten iltapäivälehtien, esimerkiksi paikallisen Bild-lehden lööpeistä, joissa erilaisista kohurikoksista kerrotaan ylisanoja kaihtamatta ja aika usein vielä tekijöiden kuvilla, jos sellaisia on saatavilla.

Kännykkäkameroiden ansiosta kuvia aika usein on, toisinaan jopa teon uhrin itse kuvaamana. Näin oli esimerkiksi parin viikon takaisessa tapauksessa, jossa paikallinen rasisti uhkaili suusanallisesti kadulla kävellyttä rabbia, joka puolestaan vastasi uhkailuun paitsi näppäämällä uhkailijasta kuvan, myös näyttämällä taskussaan ollutta asetta. Sittemmin molemmat osapuolet ovat haastaneet toisensa oikeuteen uhkailusta. Tapauksen käynnistäjä sai kaupan päälle häpeärangaistuksen ilman oikeudenkäyntiä, eli naamansa iltapäivälehden kanteen. Täkäläiseen menoon verrattuna suomalainen lööppimedia näyttää rikosuutisoinnin kannalta maltilliselta ja hyvä niin.

Näin metrossa riehuneen nuoren miehen vielä kerran. Minuutti sen jälkeen, kun olin noussut berliiniläisen metroaseman uumenista kadulle, vastaan tuli kaksi poliisiautoa hälytysvalot vilkkuen ja pillit soiden. Ohimenevän hetken ihmettelin, oliko jossain sattunut jokin onnettomuus. Kun muutaman minuutin päästä kävelin uudestaan metroaseman ohi lähdettyäni aluksi väärään suuntaan, näin, kuinka peräti kuusi virkapukuista poliisia saatteli college-housuista häirikköä kohti poliisiautoja. Ehkä julkisella paikalla riehuminen ja automaattien potkiskelu tosiaan on täällä tavatonta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kiire tappaa, kello orjuuttaa ja toimettomuus kalvaa - 23.05.2013
• Mitä meistä jää? - 23.04.2013
• Taistelu muurista jatkuu - 11.03.2013
• Terveellistä takeltelua - 04.02.2013
• Yhteinen katastrofimme? - 07.01.2013
• Lattialle lakaistut nuoret toivot - 16.11.2012