Tämän postauksen kansikuvassa näet sanapilven, jossa esiintyy tutkimushaastatteluissani useimmin esiintyneitä sanoja. Seuraavaksi muutama muu paljastus siitä, mitä haastatteluista opin.

Tapasin kahdeksan visualistia tai visuaalisen toimituksen esimiestä BBC:ssä, NBC:llä, The Timesissa, Guardianissa, New York Timesissa, Washington Postissa, Quartzissa ja The Puddingissa.

Kuvassa ylhäältä vasemmalta lukien Amanda Farnsworth (BBC), Nelson Hsu (NBC News), Theresa Malone (Guardian), Sam Joiner (The Times), Larry Buchanan (New York Times), Chris Meighan (Washington Post), David Yanofsky (Quartz) ja Matt Daniels (The Pudding).

Mediatalojen skaala on laaja, mutta kaikilla haaste on sama. Olipa kyse maailman suurimmasta yleisradioyhtiöstä tai pienestä viiden hengen ylläpitämästä verkkosivustosta, tila kännykän ruudulla rajallinen. Mediaorganisaatioilla on myös sama tavoite: saada lisää lukijoita, tai ainakin pitää olemassa olevat.

Vaikka tila ruudulla on rajoitettu, jokainen mediatalo haluaa osaksi ihmisten arkirutiineja. Ja kännykän kautta niihin pääsee käsiksi. Lukijan mukana liikkuva ja äärimmäisen persoonallinen laite antaa visuaaliselle journalismille enemmän ulottuvuuksia kuin mikään väline aiemmin.

Huolimatta, että haastateltavani tulevat hyvin erilaisista taustoista, heillä on paljon yhteistä. Kaikki pitävät mobiilikerronnassa tärkeimpänä tarinaa, mikä on yhteistä kaikelle journalismille. Toteutuksen ei tarvitse sisältää temppuja, kun siinä on ajatusta. (Saman vahvistaa New Yorkissa vuoden viettänyt Henri Salonen toisaalla tässä blogissa.)

Idea ja sen toteutus on entistä tärkeämpi mobiilimaailmassa, jossa ruudun fyysinen tila on rajattu. Kaikki haastateltavat vannovat selkeän kuvakielen nimeen. Lukijaa ei saa ärsyttää vaikeaselkoisuudella tai hankalilla käyttöliittymillä. Ihmiset kuluttavat mieluiten lineaarisesti ja vähällä vaivalla eteneviä juttuja. Myös toimitusten käytettävyysasiantuntijat osallistuvat juttuprojekteihin. Kännykän rajoitukset ohjaavat monesti juttujen kerrontaa: kämmen peittää osaa ruudusta, puhelimen kääntäminen poikittain on vaivalloista, ja kaikkihan sen tuntevat nahoissaan, että peukalo on kömpelö apuväline.

Liikaa interaktiota vältellään, jos kyse ei ole tarinan etenemisen kannalta olennaisesta. Ohjaajani Amanda Farnsworth kiteyttää asian napakasti: Ihmiset haluavat vain scrollata eli vierittää näyttöä alas tai sivulle. Ehkä joskus lukijan saa näpyttämäänkin.

On toki poikkeuksiakin, jolloin lukija ei häiriinny pienestä vaivasta. Personoidut jutut ovat osoittaneet, että lukijalle hyödyllinen sisältö saa ihmisen nostamaan sormensa ja viettämään pitempään tarinan parissa. (Suomessakin muuttuvat jutut osataan. Esimerkiksi HS on saanut omista personoiduista jutuistaan useita palkintoja, mm. Pohjoismaisen datajournalismipalkinnon viime tammikuussa.)

Visuaalisuudellaan viime aikoina eniten palkintoja kahminut New York Times uskoo, että se on kasvattanut lukijoiden viettämää aikaa sivustollaan nimenomaan satsaamalla visuaaliseen sisältöön. Digiaikana viiden minuutin vierailu verkkosivustolla on melkein iäisyys! Satsaus näkyy myös uusina työpaikkoina. NYT palkkasi viime vuonna 25 ihmistä, jotka keskittyvät visuaaliseen tuotantoon. Jokainen haastattelemani mediatalo oli palkannut tai oli palkkaamassa lisää väkeä visuaalisen kerrontaan.

Monipuolisuus ja joustavuus korostuvat, kun uusia ihmisiä etsitään visuaalisiin tehtäviin. Eri osastojen tai tekijöiden roolijaottelua ei pidetä kovinkaan tärkeänä, vaan yhteistyöllä ja eri roolien vahvuuksia hyväksikäyttäen syntyvät parhaat tulokset. Graafikot omaksuvat journalistisia taitoja ja toimittajat visuaalisia.

Erilaisista taustoista tulevat tekijät istuvat saman pöydän ääressä juttuprojektien alkumetreiltä lähtien. The Timesin Sam Joiner kertoo, miten he onnistuivat tekemään entistä paremman vaalisivuston viime vuoden pikavaaleihin. He istuttivat samaan suunnittelupöytään politiikan toimittajat ja UX-suunnittelijat.

Yhteistyö on voimaa, ei niinkään tittelit. New York Timesissa kaikkia graafikkoja kutsutaan graphic editoreiksi. Pelkästään verkossa toimiva The Quartz on taas ratkaissut asian kutsumalla visuaalisia juttuja tekeviä toimittajiksi, ’reporter’.

Eroja alkaa löytyä, kun puhutaan visualistien koodaustaidoista tai niiden välttämättömyydestä: Neljä haastateltavistani sanoo, että koodin perusteet on hyvä ymmärtää, mutta sitä ei tarvitse itse hallita. Kolme on sitä mieltä, että visualistien on ehdottomasti osattava myös koodata, ainakin niin, että pystyy itse tekemään muokkauksia valmiiseen juttuun.

Tämä yksittäinen mielipide yllätti myös: visuaalisia tarinoita tekevän The Puddingin Matt Daniels sanoo, ettei koodin osaaminen ole ollenkaan tärkeää. Visut voi tehdä mainiosti myös Power Pointilla. Matt oli varmasti ihan tosissaan, mutta voin paljastaa, että mies osaa kyllä myös koodata – hän on itse asiassa ex-koodari, joka nykyään tekee journalistista sisältöä. The Puddingin tekijät kutsuvat itseään nimellä ’journalist-engineer’.

Joukkorahoituksella, mainoksilla ja sponsorisopimuksilla rahoitettu The Pudding haluaa tehdä isoja projekteja, jotka elävät verkossa pitempään, kuten tämä maailman ykköshittejä listaava karttagrafiikka.

Isot projektit, jotka ovat pitkäkestoisia ja joita voidaan käyttää hyväksi tulevissa projekteissa, ovat niitä, joihin laitetaan aikaa ja henkilötyövuosia myös isoissa mediataloissa. Mutta toteutusta mietitään tarkkaan. Mediatalot kehittelevät omia toimitusjärjestelmiään ja työkalujaan, jotta mahdollisimman monella toimituksissa olisi mahdollisuus tehdä jutuistaan rikkaampia, entistä nopeammin ja helpommin. Omien työkalujen lisäksi monessa julkaisussa käytetään mm. Michiganin yliopiston Knight Labin kehittämiä työkaluja, Infogramin ja Datawrapperin grafiikkatemplateja sekä visuaalisia tarinoita tuottavaa Shorthandia.

Mutta pääosa jutuista tehdään edelleen alusta lähtien itse koodaamalla, jotta tarinankerronta näyttää brändin mukaiselta ja omintakeiselta. Erottautuminen on tärkeää, kun puhutaan pienellä ruudulla kulutettavasta tarinasta, jota lukevalla on ympärillä paljon muitakin häiriötekijöitä. Lukijan on tiedettävä, missä mediassa aikaansa viettää, että osaa palata takaisin.

Miksi siis kaikki tämä uuden opettelu, roolien sekoittuminen ja välillä työläidenkin visuaalisten projektien väsääminen? Lukija-analytiikkaa tekevän Chartbeatin top 100 -lista viime vuodelta antaa yhden vastauksen. Suurin osa verkkojutuista, jossa vietettiin eniten aikaa vuonna 2017 olivat visuaalisia eli sisälsivät kuvia, animaatiota, interaktiota, ääntä tai kuvaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• All the lovely people - 20.06.2018
• Hyvä paha lumi - 09.04.2018
• Tarina hyvästä haltijakummista ja hevosenomistajista - 28.02.2018
• Facebook tappoi uutisen – eläköön uutinen! - 23.01.2018
• Välitilipäätös ja 3+1 lupausta uudelle vuodelle - 22.12.2017
• Suomi mainittu - 01.12.2017
• Nyt vähän hävettää - 31.10.2017