Viimeinen kuukausi Oxfordissa humahti huomattavan kiireisellä tempolla. ”Tutkimus” on tehty, kritiikki kuunneltu ja siitä otettu opiksikin sekä avain on palautettu Reuters Instituten miellyttävälle väelle. Liikaa kirjoittamista jäi viimeisiin viikkoihin. Ihminen ei ikinä opi, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Viimeinen kuukausi oli muutoinkin tila-aika –ulottuvuuden kulta-aikaa. Jalkapallohullulle MM-kisojen seuraaminen Englannissa oli ikimuistoinen periodi. Hypen nostatus alkoi toukokuun puolella, kesäkuun alussa ilmassa oli voitonvarmuutta ja lopulta Saksa voitti. En ole ikinä ennen nähnyt tv:ssä, että jalkapallojoukkuetta voi haukkua niin rumasti. Englantilaiset ottavat, ainakin tässä kohtaa, oikean asian todella vakavasti.

Italialaisen Fabio Capellon luotsaama aneeminen lammaslauma sai Gary Linekerin johtamalta BBC:n studioväeltä Saksa-ottelun päätyttyä ja sen aikana sellaiset sapiskat, että katsojana punastui. Kansan tuomio oli yhtä julma. Viiltävin analyysi etsiytyi Daily Mailin kanteen: ”If The Few had defended as badly as England we’d all be speaking German now”. Kansalliset tunnot ja kansallistunne heräävät jalkapallon siivellä voimalla. Suurelta osin se on turvallisin tapa kanavoida nuo tuntemukset. Epämiellyttävämpiäkin tapoja on. 

Niin. Tietysti Frank Lampardin hyljeksitty maali liittyy jalkapallolegendojen mittaamattomaan ketjuun. Inhimillisen epähuomion aikaansaama spekulaatioiden loputtomuus on osa jalkapalloa. Se on yksi osatekijä, joka tekee jalkapallosta suurta. Jalkapallon kertomus on itse peliä suurempi. 

Niin jalkapalloromantikko kuin olenkin, nyt olen siitä huolimatta valmis luopumaan vanhoista tuomarikäytännöistä ja tuomaan maalille sellaiset vermeet ja videovehkeet, että spekulaatiot tuossa asiassa loppuvat. Englanti-Saksa –pelin kaltaisia tuomarivirheitä ei saa tapahtua. Pelin kauneus, pelaajien taitotaso ja joukkueiden taktinen nerous riittävät kyllä pitämään jalkapallon peleistä suurimpana. 

Englannissa jalkapallo liittyy historiallisesti yhteiskunnan rakenteisiin vielä aivan omalakisesti. Tietenkään lähes sietämättömäksi liiketoiminnaksi paisunut seurajalkapallo ei enää ole kiinni niissä perustoissa, joissa se oli vuosikymmenet sitten. Seuran ympärille muotoutunut yhteisö kertoi ihmisen paikan maailmassa, joissakin tapauksissa juuri se yhteisö oli se ”maailma”. Yhteisö oli myös linkki yhteiskuntaluokkaasi. 

Jalkapallohan oli Englannissa työväenluokan kakaroiden ja nuorten peli. Isät ja pojat kulkivat lauantaisin pubin kautta peliin ja takaisin pubiin. Niinpä myös tietty kaljahöyryisyys on liittynyt peliin. Fabio Capello osasi kuin osasikin rapsuttaa tuota herkkää kohtaa englantilaisuudessa Slovenia-pelin, juuri sen ainoan voittoisan ottelun alla. Hän käytti peliä edeltävänä iltana joukkuetta tuopillisella. Eleen psykologista viisautta ylistettiin brittilehdistössä voitonpäivän jälkeen. 

Oxford ja Englanti ovat takana ja MM-kisat ovat ohi. Nähty on myös Helsinki cupin  suuri kansainvälinen ilo. Olen joskus ystäväni kanssa pohtinut, että Nobelin rauhanpalkinto pitäisi antaa maailman suurimmalle todelliselle rauhanjärjestölle, Kansainväliselle jalkapalloliitolle, Fifa:lle. Se on vänkä ajatus.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tiedon ja vapauden ongelmia - 01.06.2010
• Satumainen sankari ja arkun naulat - 03.05.2010
• Hell’s Kitchen - 30.03.2010
• ”The Prime Monster” - 24.02.2010
• Oi aikoja, voi matoja - 29.01.2010