Tuskailin eräälle Annenbergin opettajalle, kuinka vaikeaa täkäläisiin lehtiin on tarjota taidejuttuja, erityisesti kun on täysin tuntematon kirjoittaja jostain Pohjois-Euroopasta ja jonka koko portfolio on täysin käsittämättömällä kielellä. Losangelesilaisia lehtiä kiinnostavat tällä hetkellä koronavirus, vaalit ja kodittomuus, eivätkä taidenäyttelyt ole prioriteettilistalla korkealla. Yhdellä kursseista kuitenkin vaaditaan, että opiskelijoiden tuotokset julkaistaan, ja mieluiten muuallakin kuin opiskelijoiden blogissa, joten yrittää täytyy.

Vaikuttaa siltä, että sama hankaluus pätee opiskelijakollegoiden työllistymiseen. Jos olet journalistin lisäksi harrastelijaepidemiologi tai olet kunnostautunut #metoo-tapauksia tutkivana toimittajana, hyvä – mutta kuinka moni julkaisu palkkaa koulunpenkiltä taidekriitikoita tai kulttuurijournalisteja?

Journalismia tutkiva Nieman-säätiö julkaisi viime vuonna Mary Louise Schumacherin selvityksen kuvataidejournalismin nykytilasta [https://niemanreports.org/articles/visual-arts-journalism-newsroom-pressure-and-generational-change/]. Eri arvioiden mukaan Yhdysvalloissa sanomalehdet työllistävät enää vain kourallisen täysipäiväisiä taidekriitikoita – joidenkin mukaan 10, toisten mukaan 20. Tutkimusta tehdessään Schumacher sai itsekin kenkää työstään Milwaukee Journal Sentinelin taide- ja arkkitehtuurikriitikkona.

Pohdin samaiselle Annenbergin lehtorille ääneen, kuinka vastuullista on ottaa amerikkalaisopiskelijoilta 57 000 dollaria lukukausimaksuina, jos tutkinto ei ole oikein minkäänlainen tae sille, että saa myöhemmin sitä vastaavan työpaikan. Freelancerina opintovelkaa on vaikeaa lyhentää.

“Välillä kyllä hävettää opettaa näitä kursseja”, hän huokaisi. (Lupasin hänelle täyden anonymiteetin.)

Mutta emme me pärjää ilman ammattimaisia taidekriitikoita!

Viimeistään sen myötä, kun saimme puhelimiimme kamerat, olemme eläneet kuvien läpitunkemassa maailmassa. Jokaisella on käytössään taiteen tekemisen ja levittämisen työkalut, mikä on tehnyt taidemaailmasta suuremman, demokraattisemman ja kaoottisemman. Sen lisäksi soppaa hämmentävät hintaennätyksiä takovat kansainväliset taidemarkkinat.

Ammattikriitikot ovat ammattikatsojia, joilla on kyky uida tässä kuvatulvassa ja perspektiiviä sanoa, mikä on huomion väärti ja mikä tyhjää kohinaa. Edesmennyt säveltäjä-kriitikko Virgil Thomson sanoi aikoinaan kritiikin olevan ainoa käytössämme oleva vastalääke maksetuille mainoksille. Sille on tarvetta.

Virgil Thomson piti kritiikkiä tarpeellisena.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• VOIKO KULTTUURIJOURNALISMIA OPETTAA? - 18.05.2020
• Lukuvuoden erilainen loppu - 30.03.2020
• Nuorisoa ahdistaa - 04.03.2020
• Pronominit, tuo kuuma sanaluokka - 07.02.2020
• “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019
• Tervetuloa Kaliforniaan! - 05.11.2019