Hetkittäin mietin, olenko liian kaukana. Silloin, kun omia ihmisiä ikävöi eniten, ja ympärillä on vain kahden kuukauden tuttuja. Silloin, kun naapurikadulla ravintolan edessä teurastetaan kirkuvia aaseja vain siksi, että aasinliha on erityisen terveellistä erityisesti kylmällä ilmalla. Silloinkin sitä mietin, kun pappa saa sydänkohtauksen Suomessa ja minä olen täällä Kiinassa.

Että onko seitsemäntuhatta kilometriä liikaa.

Mutta ei se ole. Kolmen kuukauden jälkeen soitan ensimmäistä kertaa kännykällä Suomeen, isänpäivä, ja pappa ja iskä sanovat eri puheluissa saman lauseen: ihan kuulostaa siltä, kuin naapurista soittaisit. He kuulostavat iloisilta, pappa on päässyt sairaalasta kotiin ja sanoo, että yritetään nyt molemmat selvitä, sie siellä ja mie täällä, vaikka välillä pimeää onkin. Nyökyttelen, itkettää vähän. Kotiväki ei näe kumpaakaan vaikka ehkä aavistaakin.

Shanghaissa on tullut syksy. En oikein osaa kuvailla, miltä näyttää, kun kylmän yön jälkeen pyöräilee aamuluennolle ja Fudanin kampuksella värikkäiden lippunauhojen takaisilla nurmikoilla on usvaa. Pyörätiellä vastaan kävelee ihmisiä pyjamassa ja puputohveleissa, ja puurivien rungot ovat samanvärisiä kuin amerikkalaissotilaiden aavikkounivormut. Enää en säikähdä, kun kiinalaispoika kolauttaa pyörääni skootterillaan, sillä osaan sanoa kiinaksi varo hullu. Arki on epätodellista mutta arkea, ja ajattelen, että se on keskustelua Kiinan kanssa.

Niin kuin sekin, että netti pätkii mielivaltaisesti puoluekokouksen takia, poliiseja näkyy Shanghain katukuvassa normaalia enemmän, ja kun yrität tehdä ravintolaan pöytävarausta perjantaille klo 20, ravintolasta soitetaan kuusi kertaa päivän aikana ja kysytään, oletteko tulossa, ai monelta, ehkä voisitte tulla jo kolmelta.

Kun Suomessa oli kuntavaalit, me menimme luokkaretkelle Sanshaniin. Siellä sunnuntaiaamu oli kaunis, mutta demokratian kannalta merkityksetön.

Opinnoissa on mid-term vaihe. Varsinaisia kursseja lukujärjestyksessäni on neljä: Itä-Aasian kansainväliset suhteet, Kiina-Eu-suhteet, Kiinalainen yhteiskunta ja Kiinalainen kulttuuri. Lisäksi luen kiinan kieltä ja olen kuunteluoikeusoppilaana Kiinan poliittisen kehityksen kurssilla. Kurssit koostuvat luennoista ja lukemistoista: viikoittainen kasa on tehty artikkeleista, joista keskustellaan tunneilla ja/tai kirjoitetaan esseitä. Lukemista on vähintään parisensataa sivua joka viikko. Presentaatioita on noin joka toinen viikko, väli- ja lopputentit on korvattu esseillä.

Keitäs meitä siellä onkaan. On tämä professori, joka sanoo, ettei Tiananmenin tapahtumia saa sanoa massamurhaksi, ja että hän ”ei tykkää” kuvasta, jossa tankki ja opiskelija seisovat vastakkain. Jos se olisi ollut massamurha, kuvan tankki olisi vyörynyt suoraan yli jarruttamatta, professori opettaa ja pyytää poistamaan kuvan presentaatiosta.

Sitten on kiinalaistyttö, joka kysyy, miksi meillä eurooppalaisilla opiskelijoilla on niin negatiivinen asenne Kiinaa kohtaan, että ettekö te ikinä mene kiinalaisille nettisivuille lukemaan, mikä on totuus Kiinasta. Hän pitää kädessään pahvimukia ja piirtää sen kylkeen sydämen.

Ruutupaitainen hipsteriproffa, joka näyttää kiellettyjä elokuvia ja kannustaa kapinaan, ja kiinanopettaja, joka muutaman viikon opiskelun jälkeen kutsuu ulkopuolisen tuomariston arvioimaan kehitystä. Jokainen opiskelija astelee vuorotellen luokan eteen ja ääntää kiinaa taitojensa mukaan. Tuomarit antavat pisteet.

Kiinassa kilpaillaan kaikesta. Joku on aina paras – ja huonoin. Professori kertoo naapurikadun äideistä, jotka järjestävät konttauskilpailuja vauvoilleen. Vauvat riviin viivalle, äidit suoran päähän ja hep. Luennolla katsotaan dokumentti kiinalaiselta ala-asteelta, jossa kahdeksanvuotiaat äänestävät luokan rumimman pyyhekumin, ja sen omistajalle puetaan likainen häpeävillapaita.

En ymmärrä uuvuttavaa vertailua, mutta ymmärrän sen, että Suomessa minä valitsen tehdä asioita, joissa olen helposti hyvä tai paras. Täällä en koskaan ole paras, mutta keskityn hengittämään ja huomaan, että molemmat vapauttavat.

Eurooppa ja Kiina kohtaavat luentosalissa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hei miten meni Kiinassa? - 14.07.2013
• Fudanin rumat tytöt - 15.05.2013
• Verkosto-Verkosto-Guanxi - 16.04.2013
• Sen piti olla aivan tavallinen päivä - 18.03.2013
• Käy päälle, käärme! (ei pelota yhtään) - 04.01.2013
• Yksi kuollut ei ole paljon - 04.10.2012
• Hyvä elämä, parempi tulevaisuus - 18.09.2012