Parhaissa romansseissa toinen osapuoli on aluksi hieman vaikea
Heidi Väärämäki
Fudanissa alkoi viime viikolla kevätlukukausi. Kampuksen valtasi tuttu pyöräruuhka. Katuruokaa, eläviä lemmikkikaneja ja kopioituja koulukirjoja kaupustelevat kärryt rullasivat paikoilleen.
Mutta puolessa vuodessa moni asia oli muuttunut. Kun syyslukukauden alussa käytävillä seisoi jännittyneitä opiskelijoita skannaamassa toisiaan tutkivin katsein, nyt halailtiin ja poskisuudeltiin: Miten meni Koreassa? Oliko ihana nähdä perhettä Ghanassa? Suuri osa ulkomaalaisista opiskelijoista oli matkustanut kotiin tai muualle Aasiaan perioditauon ja Shanghain kylmimmän talven ajaksi – niin myös me.
Indonesian, Thaimaan ja Kambodzan, vaihtuvien hotellihuoneiden, puuduttavien bussinpenkkien ja kymmenien green curryjen jälkeen Shanghai tuntui ihanan kotoisalta. Niin ajattelivat myös opiskelukaverini, kun istuimme taas koulun kantiinissa takit päällä syömässä 10 juanin (1,4 euron) hintaista hotpotia ja Ranskasta asti tuotuja tuliaismacaroneja. Tauon aikana jokainen meistä oli vastannut kymmeniä kertoja kysymykseen: millaista on asua Kiinassa?
Kiinasta en uskalla sanoa vieläkään mitään. Shanghai on siitä vain pieni, 25 miljoonan asukkaan erityinen siivu. Se on varakkaampi ja modernimpi kuin suuri osa Kiinasta – mutta silti niin kiinalainen. Kliseinen esimerkki tästä on kotikatumme: tien toiselle puolelle on parkkeerattu luksusautoja, mutta takapihalta alkaa kujien sokkelo, jossa myydään siansorkkia pakettiauton takaluukusta, poltetaan roskia nuotiossa ja pelataan tuntitolkulla mahjongia.
Shanghai on jännittävä, epäreilu, hurmaava, röyhkeä ja hassu – ainakin kiinankielentaidottomalle, joka yrittää asettua kaupunkiin asumaan. Olen opiskellut aiemmin Etelä-Koreassa ja matkustanut paljon Aasiassa, mutta Shanghaita varten on pitänyt kehittää ihan uusi tunneskaala. Sen alin asteikko aktivoituu, kun meinaa jäädä puolen kilometrin matkalla kolme kertaa skootterin alle (jalkakäytävällä), kun selittää eri toimistojen eri luukuilla eri ihmisille samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, kunnes selviää, ettei mitään ongelmaa olekaan. Tai kun pitäisi kirjoittaa essee, mutta lähdeaineiston latautuminen kestää kahdeksan tuntia vain, koska se sattuu olemaan palomuurin väärällä puolella ja kun viikon sisällä kodissa on vesivahinko, putkitukos, pakkanen ja seiniä ravistuttava remontti.
Mutta sitten on se asteikon toinen pää. Se alkuihastuksen huumaava jännitys, kun toisesta paljastuu koko ajan jotain kiinnostavaa. Tätä tunnetta ei valitettavasti saavuta Helsingissä, kun kiitää työpäivän jälkeen nälkäisenä kotiin. Ja vähän niin kuin kaikissa unohtumattomissa romansseissa, hullaantumista lisää se, että toinen osapuoli on aluksi hieman vaikea. Kun ongelmien – tässä tapauksessa yhteisen kielen ja logiikan puutteen – jälkeen suhde sitten syvenee, se tuntuu ainutlaatuiselta.
Siksi lähikaupassa alkeellisella kiinalla käyty keskustelu porkkanoiden punnitsemisesta on erityisen arvokas. Siksi tien toiselta puolelta löytynyt salapuisto, jossa voi seurata kissanpentuja ja uhkapelaavia pappoja, on niin ihana. Siksi koulumatkalta bongattu kasvisravintola on erityisen rakas ja tervehtivä naapuri niin tärkeä.
Ensimmäisinä viikkoina, kun kaikki toisinaan tuntui sekavalta, pysähdyin usein katsomaan ympärilleni. Ajatus siitä, että tuo hälinä oli ihmisten tavallista arkea, oli rauhoittava. Hiljalleen näihin kadunkulmiin, ravintoloihin ja metropysäkkeihin syntyi omia muistoja. Niistä tuli minunkin arkeani. Suhde Shanghaihin muuttui. Siitä tuli koti.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Älä sekoita Kiinaa kiinalaisiin ja muita Shanghai-oppeja - 28.07.2017
- Miksi Kiina on niin epäcool? - 06.06.2017
- Panda sulle, vitsa tolle - 06.04.2017
- Kiinalaisturistit tulevat, onko maailma valmis? - 27.01.2017
- Täällä ei suljeta vessan eikä lääkärin ovea - 02.01.2017
- Kiinalaisessa yliopistossa Trump ei ollut järkytys - 12.12.2016
- Shanghaissa kannattaa kytätä naapureita - 24.10.2016