Pari pointtia tulevaisuuden stipendiaateille

03.09.2024
In: Columbia
Avatar photo

Laura Kukkonen

Laura Kukkonen opiskelee datajournalismia lukuvuoden 2023–2024 Columbian yliopiston journalismikoulun Master of Science in Data Journalism -ohjelmassa New Yorkissa. 

Columbian yliopiston datajournalismin vuoden 2024 ryhmä valmistui elokuun puolivälissä. Valmistujaistilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs, koska loput vuosikurssista valmistuivat jo toukokuussa. Jenkkityyliin kaikilla oli silti yllään Columbian vaaleansiniset kaavut ja lakit, joita heittelimme ilmaan virallisen tilaisuuden jälkeen valokuvia varten.

Suurin osa Columbian journalismikoulun opiskelijoista valmistuu toukokuussa. Onneksi myös elokuun valmistujat saivat lippuja tilaisuuteen, jotta pääsimme juhlimaan kavereita.

Valmistujaisten ja Suomeen paluun välillä ehdin vierailla toimittajasiskoni Milla Kukkosen kanssa Los Angelesissa, jossa nykyinen säätiön stipendiaatti, Helsingin Sanomista tuttu kollegani Juuso Määttänen vietti lomaa ensimmäisen lukukauden jälkeen. Oli mahtavaa kuulla tunnelmia ja saada pieni vilaus siitä, miten erilaista olisi asua ja opiskella länsirannikolla. Reissusta palattuamme pakkasimme tavarat yliopiston omistamasta asunnosta, vietimme viimeisen illan piknikillä Keskuspuistossa, ja lopulta lensimme takaisin Suomeen. Onneksi ehdin moikata uutta Columbian yliopiston stipendiaattia Rosa Kettumäkeä, jolle myös testamenttasin paljon vuoden aikana kertynyttä tavaraa. Tästä oli hyötyä meille molemmille!

Nyt kun olen selviytynyt aikaerorasituksesta, on hyvä aika pohtia Columbian vuoden antia. Tiivistän ajatukseni kahteen pointtiin, joista voisi olla hyötyä tuleville säätiön stipendiaateille tai stipendiaattivuodesta haaveileville.

Koulu ei oikeasti ole tärkeintä

Stipendiaateiksi hakeutuvilla on monenlaisia motiiveja päästä hankkimaan koulutusta ulkomaille ja tiettyihin yliopistoihin. Vaikka pääsääntöinen syy olisi edetä journalistisella uralla ja saada tutkinto huippuyliopistosta, loppujen lopuksi mieleenpainuvimmat ja arvokkaimmat asiat tapahtuvat koulupäivien ulkopuolella, yhdessä uusien ja vanhojen ystävien kanssa.

Muuttaessani New Yorkiin en ollut aiemmin edes käynyt siellä. Tiesin, että eläisin etäsuhteessa ja varmasti kokisin ikävää monella tapaa suuressa kaupungissa. Aluksi yritin hyvin määrätietoisestikin tutustua mahdollisimman lukuisiin ihmisiin ja ottaa kaiken irti tapahtumista ja tilaisuuksista, joita meille tarjottiin verkostoitumista varten. Se on helppoa silloin, kun kaikki muutkin ovat samassa tilanteessa, eli avoimia tutustumaan uusiin ihmisiin.

Dataopiskelijat palauttivat maisteriprojektinsa kolme päivää ennen valmistujaisia. Koodaamista ja erilaisia teknologioita yhdistelevät työt piti myös printata.

Minulle tuli yllätyksenä, kuinka nuoria suurin osa maisteriopiskelijoista Columbiassa on. Erityisesti amerikkalaiset opiskelijat saattavat tulla suoraan kandiopinnoista, eli ovat noin 22-23-vuotiaita. Säätiön stipendithän on suunnattu uransa keskipaikkeilla oleville toimittajille, jolloin ikää on pakostikin kertynyt enemmän. On virkistävää opiskella nuorten, nälkäisten ja energisten ihmisten parissa, mutta täytyy myöntää, että usein sekä heillä että minulla on vähän kiinnostusta toistemme asioihin. Vuosikurssillamme onneksi muodostettiin “vanhat ihmiset” -ryhmä, joka kävi säännöllisesti eri kokoonpanoissa oluilla ja jonka kautta tutustui lähemmin moniin varttuneempiin ja kokeneempiin toimittajiin. Ikärajana oli 27 vuotta.

Koen olevani onnekas, koska kymmenien tai jopa satojen uusien kontaktien lisäksi minulle jäi koulukavereiden seasta matkaan lukuisia todella läheisiä ystäviä. En ehkä olisi selvinnyt opinnoista tai koulun aloittamisen laukaisemasta identiteettikriisistä ilman kuutta mahtavaa naista vuosikurssin eri luokilta. Heidän ja heidän perheidensä kanssa koin parhaita hetkiäni New Yorkissa, enkä malta odottaa ensimmäistä yhteistä reissuamme Kanadaan!

Koska strategiani toimi, voin antaa vinkin tuleville stipendiaateille. Alussa kannattaa käyttää mahdollisimman paljon aikaa ihmisten tapaamiseen ja aitojen yhteyksien löytämiseen, vaikka vähän väsyttääkin, opinnot stressaavat ja kaikki on ihan uutta ja outoa.

Hyödynnä omia vahvuuksiasi

Toinen pointtini on opittu kantapään kautta.

Säätiön stipendiaattina asiaan kuuluu se, että työkokemusta on kertynyt jo useita vuosia. Tämän ansiosta stipendiaateilla on jo kaikki tarvittavat työkalut tehdä journalismia, ja sen lisäksi erityisosaamista vaikkapa aihealueista tai tietyistä medioista.

Toimittajan työ on lopulta samanlaista kaikkialla. Opintojen aluksi ehkä hieman unohdin tämän, muun muassa siksi, koska Columbian journalismikoulussa työtä tehdään niin sanotusti “Pulitzer-standardein”, New York on aika erikoinen paikka täynnä erilaisia ihmisiä ja jänniä juttuaiheita, ja koska monet datajournalismiin liittyvät asiat olivat minulle ennenkokemattomia.

Columbian datajournalismin opinnoissa tulee niin paljon uutta vastaan koko ajan, että kaikki omat vahvuudet ja kokemus kannattaa ottaa käyttöön.

Itse aloin menestyä kursseilla, kun todella oivalsin tämän. Lopulta valmistuin luokkani priimuksena, siis ainoana joka “graduated with honors”. Columbian journalismikoulussa kursseista ei saa arvosanoja, vaan jokaisella kurssilla professori valitsee vähintään kaksi luokan parasta saamaan “honorsit”. Kun niitä saa tarpeeksi monelta kurssilta – itselleni niitä kertyi viideltä kurssilta – valmistuu kera tämän erityismaininnan.

Datajournalismin koulutusohjelman johtaja Jonathan Soma opasti koodaamisen saloihin ensimmäisestä Python-harjoituksesta viimeisiin korjauksiin maisteriprojektissa. Luokkatoverini Carla Mandiola käytännössä kantoi minut läpi koko tutkinnon.

Esimerkiksi dataohjelman johtavan professorin Jonathan Soman datastudio-kurssilla hyödynsin perusuutistyön osaamista. Panostin ideoihin, koska tiesin että Soma arvostaa hauskoja aiheita, ja ajatuksena oli “valmis on parempi kuin täydellinen”. Professori Bill Grueskinin johtamisen kurssilla taas pääsin jo alussa etumatkalle haravoidessamme tilinpäätöksiä ja tuloksia, mikä on taloustoimittajalle peruskauraa. Sen lisäksi professori Grueskin innostui Suomi-aiheisesta loppuprojektistani, joka julkaistiinkin Columbia Journalism Review’ssa. Sain kiitokset myös maisteriprojektista ohjaajaltani Reed Abelsonilta, joka on äärettömän hyvä journalisti, mukava ihminen ja ovelan hienovarainen ohjaaja. Kiitokset tulivat myös tutkivan journalismin kurssista ja professori Jonathan Thirkieldin tietokantoihin ja skreippaukseen liittyvästä kurssista, jonka parissa tein syksyllä hartiavoimin töitä, koska en tajunnut mistään mitään.

Tavoitteeni ei ollut valmistua kiitoksin – en edes tiennyt koko erityismaininta-järjestelystä ennen ensimmäisen kurssin päättymistä – mutta olen todella iloinen, että ahkera ja tietoinen työskentely kantoi hedelmää. Kaiken tämän itsekehun tarkoituksena on kuitenkin vinkata, että tärkeintä ei ole tehdä mahdollisimman paljon, vaikka joskus amerikkalainen hustlaus-kulttuuri siihen ajaakin, vaan tehdä asiat yhtä fiksusti kuin Suomessa.

Toivotan onnea matkaan nykyisille ja tuleville stipendiaateille, ja kiitän suuresti säätiötä mahdollisuudesta asua New Yorkissa ja opiskella Columbian yliopistossa!

 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment