Pikapyrähdys Chilessä
Vaikka en asu enää Wienissä tai työskentele lehdistöinstituutissa, julkaisen vielä loppukevään kuulumiset näin jälkikäteen. Meininki oli viimeisinä viikkoina niin liikkuvaista, että vasta nyt olen saanut myös pääni laskeutumaan Suomen arkeen. Kroppa laskeutui Helsinki-Vantaalle jo juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja palasin samalla viikolla töihin.
Viikko Chilessä oli intensiivinen ja informatiivinen. Hyödynsin aikani tehokkaasti.
Vietin toukokuun ensimmäisen viikon Chilen pääkaupungissa Santiagossa, missä järjestettiin Unescon Maailman lehdistönvapauden päivän 31. konferenssi. Tämän vuoden konferenssin teemana oli ilmasto- ja ympäristöjournalismi, mistä luettuani tiedustelin heti esihenkilöiltäni, riittäisikö minulle varattu matkabudjetti Chilen matkaan. Riittihän se.
Lennot ja majoituspaikka varattiin pari päivää myöhemmin.
Mietin toki ensin, onko täysin nurinkurista lentää viikoksi maailman toiselle puolelle ilmastokonferenssiin, mutta vanha kunnon kognitiivinen dissonanssi voitti jälleen sisäisen kamppailun.* Laskeuduin syksyiseen Chileen 26. huhtikuuta, muutama päivä ennen konferenssia, ja majoituin omakustanteisesti hostellissa vappuun asti.
Halusin tehdä alkuviikon etätöitä ja työpäivieni päätteeksi tutkin Santiagoa, kävin museoissa sekä rannikkokaupunki Valparaísossa, joka tunnetaan (katu)taiteesta ja kulttuuristaan. Santiagossa asuu myös ystäväni, jota ehdin onneksi näkemään pariinkin otteeseen.
*En myöskään totta puhuen usko, että kansainvälisiä kriisejä on mahdollista ratkoa Zoomissa, joten syynäisin ennemmin pikamuodin aiheuttamia päästöjä tai lihateollisuutta kuin ihmisten liikkumista. Mistä tahansa mukavuuksista karsiminen tai luopuminen tarkoittaisi joka tapauksessa sitä, että tietyt ihmisryhmät voittavat, toiset häviävät.
Saavuttuani Santiagoon halusin aivan ensiksi nähdä kaupungin ylhäältäpäin, joten kolusin San Cristobalin köysiradan hissillä päästä päähän. En ole hyvä laskettelija enkä ole myöskään ikinä päässyt kiipeilyn tai boulderoinnin makuun, mutta viimeistään Alppien läheisyydessä asuessani olen oivaltanut, että olen aikamoinen vuoristofani ja korkeiden paikkojen rakastaja.
Rata on rakennettu valtavalle viheralueelle, joka pitää sisällään muun muassa kasvitieteellisen puutarhan, eläintarhan ja seikkailupuiston.
Köysiratahissi vei San Cristobálin kukkulalle, eli yhdelle Santiagon korkeimmista huipuista (850 metriä).
Maisemat San Cristobálilta olivat henkeäsalpaavat ja kaupunkia ihaillessa tuli selväksi, ettei Santiago de Chile ole mikään pikkukaupunki. Asukkaita on enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. Toisaalta se kooltaan kaksi kolmasosaa Mexico Citystä. Ehkä siksi olin olettanut, että Santiago on pieni ja kompakti.
Matkani viimeiset neljä yötä eli työmatkaosuuden viikosta yövyin Barrio Bellavistassa, yhdessä Santiagon boheemeista kortteleista, jonka turvallisuus on tosin ilmeisesti viime aikoina heikentynyt ja josta minulle varoiteltiin etukäteen. Bileet jatkuvat korttelissa koko yön, ja hotellini oli keskellä tuota kaikkea menoa ja meininkiä, mutta onnistuin onneksi saamaan itselleni huoneen, jonne meteli ei kantautunut.
Santiagoa ympäröivien vuorten lisäksi ihastuin Barrio Italiaan. Kortteli on niin idyllinen ja söpö, että paikoitellen aluetta voisi kutsua imeläksi. Korttelissa ei todellakaan vallitse mikään tavanomainen lattarifiilis, vaan pikemminkin panamerikkalainen tunnelma (jos tunnelmaa nyt panamerikkalaiseksi voi sanoa).
Mitä ihanampien pienten liikkeiden, kirppisten, ravintoloiden, baarien ja jooga- ja kuntosalien kombo muistutti muun muassa Gilmoren tytöt -sarjan fiktiivistä miljöötä, Stars Hollow’ta, ihka oikeaa, kummallista Portlandia sekä Vancouverin vastaavaa söpöstely- ja boheemikortteli Commercial Drivea.
Santiagossa oli toukokuun alussa kirpeän syksyinen sää.
Matkoilla käyn yleensä ainakin kerran kissakahvilassa rapsuttelemassa paikallisia kissoja.
Seuraavat kuvat ovat “Valposta” eli Valparaísosta, joka on Chilen kulttuuripääkaupunki ja yksi Unescon maailmanperintökohteista. Ränsistynyt rannikkokaupunki jakaa mielipiteitä, sillä varsinkin Covid-19:n aikana ja pandemian jälkeen rikollisuus on lisääntynyt ja kaupunkia on töhritty. Itse kuitenkin tykkäsin Valposta valtavasti ja mieleen tuli useampikin yhtä lailla katutaidetta ja värejä pursuava kaupunki Meksikossa.
Kävin Cerro Alegren korttelissa maksullisella katutaidekierroksella, jonka aikana opin kiitettävästi sekä Valparaíson että katutaiteen ja muraalien historiasta ylipäätään.
Joko olen naiivi tai sitten osaan vain soluttautua ja olla varuillani näyttäen kuitenkin sopivan tylsistyneeltä, sillä mitään vaaraa en täällä – saati suuressa osassa Meksikossa aiemmin vierailemissani paikoissa – aistinut. Toki aina, kun turvallisuusasioista varoiteltiin, kerroin asuneeni Meksikossa, jolloin varoittelut loppuivat kuin seinään. Vaarallisuuskin on suhteellista.
Cerro Alegre muistutti ehkä eniten Meksikossa käymistäni kaupungeista Oaxaca de Juárezia, jossa kuvattavaa ja kirjavaa maisemaa riitti vähintään yhtä paljon kuin Valparaísossa.
Cerro Alegre oli täynnä ihanan näköisiä ravintoloita ja kuppiloita. Suuri osa kahviloistakin oli luonnollisesti kauttaaltaan katutaiteen peitossa.
Matkani omaehtoinen huvitteluosuus ja etätyöretriitti päättyivät Valparaíson visiittiin, mutta loppumatkakin sujui mukavasti.
Torstaina kävin myöhäisellä aamiaisella esihenkilöni Amyn seurassa, tsekkasin pari tilaisuutta sekä vierailin ihmisoikeusmuseossa, joka keskittyy 1970-luvun sotilasvallankaappaukseen ja Pinochetin valtakauteen.
Tiesin jo ennestään, että Suomen ensimmäiset pakolaiset tulivat Chilestä. El Museo de Derechos Humanosissa opin, että Euroopassa eniten chileläisiä pakolaisia vastaanottivat Saksa ja Ruotsi.
Perjantain eli konferenssin pääpäivän vietin kokonaan eri tilaisuuksia kierrellen ja nappasin kahvit IPI:n ilmastoraportit laatineen Barbaran kanssa.
Unescon ilmastojournalismikonferenssi sijoittui aikavälille 2–4. toukokuuta. Pääpäivä oli luonnollisesti Maailman lehdistönvapauden päivänä, eli 3. toukokuuta.
Perjantaina näin eniten itseeni vedonneen, naisjohtajia vaanivista digitaalisista uhista käsitelleen tilaisuuden, jonka koordinoi chileläinen voittoa tavoittelematon järjestö Fundación Multitudes. Organisaatio puolustaa ajaa ympäristöasioita ja puolustaa naisten oikeuksia.
Teknologian, vaalien ja demokratian taitekohdassa naisten asioita ajava Kristina Wilfore piti väkevän puheen teknologiayrityksistä ja peräänkuulutti vastuun ottamista. Hänen mukaansa teknologiajätit eivät kunnioita tyttöjen ja naisten koskemattomuutta, ja liian suuri osa näiden yritysten toiminnasta on tarkoituksellista ja manipuloivaa. Toiminnalla pyritään sulkemaan naiset yhteiskunnan keskiöstä ja estämään heidän vaikuttamistyönsä yhteiskunnan parantamiseksi.
Ecuadorilaisen maalaisaktivisti Luz Haro Guangan sanat Latinalaisen Amerikan maaseutualueiden tyttöjen ja naisten äänestä saivat yleisön erityisen liikuttuneeksi. Tyttöjen ja naisten ääntä on hänen mukaansa pikaisesti vahvistettava, koska kuulluksi tuleminen ja kansalaisyhteiskuntaan osallistuminen kuuluvat heidän perusoikeuksiinsa ja koska heidän näkökulmansa ja tietotaitonsa ovat elintärkeitä ilmastoratkaisujen laajamittaisen sopeutumisen kannalta.
Myös Nobel-palkitun filippiiniläistoimittaja Maria Ressan rohkeus ja sinnikkyys tekivät vaikutuksen. Ressa on taistellut useita häntä vastaan nostettuja oikeusjuttuja vastaan sekä kärsinyt häneen kohdistetusta verkkohäirinnästä jo vuosia. 59-vuotias toimittaja kritisoi äänekkäästi Filippiinien entistä presidenttiä Rodrigo Dutertea ja tämän vuonna 2016 aloittamaa huumesotaa, minkä seurauksena Ressa ja hänen osittain omistamansa Rappler-julkaisu saivat niskoilleen runsaasti lokaa.
Konferenssissa kierreltyäni päätin vielä kertaalleen suunnata Barrio Italiaan, missä nautin meksikolaisen illallisen.
Arvelin meksikolaisen ruoan olevan Chilessä parempaa ja aidompaa kuin Wienin tai Helsingin ravintoloissa keskimäärin (ja oikeassa olin).
Lauantaina olikin sitten IPI:n oma paneeli, jota avustin koordinoimalla teknikkojen ja panelistien välistä viestintää. Paneeli oli jokseenkin kaoottinen, eikä teknisiltä ongelmilta valitettavasti vältytty.
Alun perin ajattelin, että tämä nyt on vain tällaista lattarimenoa ja kerkesin twiittaamaan tilaisuudesta vasta seuraavana päivänä lentokoneesta, mikä siinä hetkessä tuntui jossain määrin henkilökohtaiselta epäonnistumiselta.
Jälkikäteen sain “onnekseni” kuulla, että Unescon konferenssit ovat usein kaoottisia ja sekavasti organisoituja. Tässäkin konferenssissa ohjelma laahasi tunnin myöhässä ja sisään perjantaiaamuna jo tilaisuuteen ilmoittautuneillekin oli kilometrijono.
Mikään huono kokemus konferenssi ei silti todellakaan ollut ja luulen, että juurikin pääpäivään eli perjantaihin oli panostettu enemmän kuin lauantaihin, joka oli avoin muullekin yleisölle kuin journalisteille. Ihmisiä oli kuitenkin arvioni mukaan vähintään puolet vähemmän kuin perjantaina.
IPI:n paneelin juonsi instituutin entinen johtaja Barbara Trionfi (vasemmalla). Etäyhteyksin edusti myös Nompilo Simanje, joka puhui ympäristö- ja ilmastojournalismista Afrikassa.
Lentokone-eväiksi nappasin chileläiset sopaipillat, jotka maistuivat lörtsyiltä
Jälkiruuaksi pala chileläistä pie de limónia, eli sitruunamarenkikakkua.
***
Seuraavaksi jaan tärkeimmät ilmastojournalismista ja lehdistönvapaudesta Chilen-matkan sekä oman paneelimme yhteydessä ammentamani opetukset.
- Ilmasto- ja ympäristöjournalismi on vaarallista erityisesti siksi, että toimittajat työskentelevät usein freelancepohjalta ja keikkailevat syrjäseuduilla kaukana kaupungin turvaverkostoista. (Dom Phillipsin murha, josta tuli kesäkuussa kuluneeksi kaksi vuotta, on yksi esimerkki siitä, kuinka ympäristöstä kirjoittaminen voi mennä pieleen. Phillips kirjoitti laittomasta kalastuksesta ja sen vaikutuksista Amazonin alkuperäiskansoihin. Etelä-Amerikan vuoristo- ja sademetsäalueilla järjestäytynyt rikollisuus ja huumekauppa sekä laiton kalastus ja maankäyttö kulkevat käsi kädessä. Rikoskuvioiden tutkiminen on tutkivalle journalistille äärimmäisen vaarallista, kun juttukeikoilla käyminen tapahtuu keskellä sademetsää, vaikka Phillipsin tapauksessa hänen rinnallaan murhattu aktivisti Bruno Pereira olikin toiminut ilmeisen asiantuntevana ja avuliaana oppaana.)
- Ilmasto- ja ympäristötoimittajille vaarallisimmat tahot ovat valtiollisia toimijoita, jotka jollain tavalla hyötyvät ilmastolle haitallisesta toiminnasta. Nämä tahot vastaavat joka toisesta, ja yksityisen puolen toimijat noin neljänneksestä ilmasto- ja ympäristötoimittajiin kohdistetusta hyökkäyksestä.
- Ennen juttujen julkaisua juttuaiheista tulisi harjoittaa oikeudellista tarkastelua, erityisesti koska tutkiva ympäristöjournalismi kartoittaa yleensä yritystoimintaa ja saattaa asettaa toiminnan epäsuotuisaan valoon. Oikeudellinen tarkastelu ja lakien sudenkuoppien tunnistaminen on tärkeää, sillä rankaisemattomuus ruokkii toimittajiin ja ympäristönsuojelijoihin kohdistuvaa kasvavaa väkivaltaa entisestään.
- Harva uutistoimitus laatii esimerkiksi riskianalyysejä tai tarjoaa toimittajille turvallisuuskoulutusta lähettäessään heidät keikoille. Pienille uutisorganisaatioille ja freelancetoimittajille syntyy kuitenkin tämäntyyppisestä valmistautumisesta kuluja, joihin heillä ei yleensä ole varaa.
- Toimittajan laaja näkyvyys sekä eri liittojen ja edunvalvontaryhmien jäsenyys voi ehkäistä häneen kohdistettuja hyökkäyksiä. Kansainväliset rajat ylittävät hankkeet ovat yksi toimiva tapa kasvattaa toimittajien turvallisuutta sekä tehdä todennäköisemmäksi, että aihe saa kansallista tai kansainvälistä näkyvyyttä. Alueellisessa mediassa julkaistuna sama juttu saattaisi jäädä huomioitta ja samalla riskeerata toimittajan turvallisuuden.
Jäin miettimään, minkälaisia haasteita suomalainen ympäristö- ja ilmastojournalismi on viime aikoina kohdannut. Koska toimintaympäristön luulisi olevan stabiilimpi ja turvallisuustason korkeampi kuin monissa muissa maissa, oletan haasteidenkin eroavan vaikkapa Latinalaisen Amerikan ympäristöjournalistien kohtaamista haasteista. Tiedustelin asiaa Ympäristötoimittajat ry:stä. Sieltä vastattiin seuraavasti:
Yhteenveto aktiivisten ympäristötoimittajien pikagallupista oli, että Suomessa ympäristötoimittajien turvallisuus on eri tasolla kuin maailman kehittyvissä ja levottomammissa maissa.
Suomessa työskennellessään ympäristötoimittajien ei juuri koskaan tarvitse pelätä joutuvansa fyysisen väkivallan kohteeksi. Tilanteesta riippuen ilmapiiri voi joskus kiristyä, ja näin on käynyt esimerkiksi susikysymyksessä. ”Jopa tappouhkauksia on tullut, mutta niitä ei ole toistaiseksi tarvinnut ottaa tosissaan.”
Lähialueilta raportoidessaan on ympäristötoimittajia kuitenkin joutunut viranomaisten hampaisiin. Toimittajien työtä on hankaloitettu esimerkiksi pitkillä kuulusteluilla. Suomen viranomaisten voimme luottaa toimivan pääsääntöisesti asiallisesti ja säädöspohjaisesti.
Uhkatekijöiden sijasta suomalaisille ympäristötoimittajille on tutumpaa vähättelevä suhtautuminen heidän aihevalintoihinsa tai ammattitaitoonsa, myöskin poliittinen tai viherpiipertäjäksi leimaaminen ja mustamaalaaminen sosiaalisessa mediassa.
Näinkin voi käydä: Kritiikkiin pyrkivä artikkeli editoidaan toimituksessa siten, että sen sanoma liudentuu.
Vaikka ajatus siitä, että erikoistuminen ympäristöön olisi vaarallista on toistaiseksi absurdi, ovat lehdistönvapausrikkeet ja toimittajaan kohdistettu häirintä ja väkivalta yleensä saaneet alkunsa lievemmistä teoista.
Itseäni mietityttää ja huolettaa sosiaalinen sekä taloudellinen epävakaus, jota ilmastonmuutos voi tulevaisuudessa Suomessakin aiheuttaa. Moni somessa kovaäänisesti ilmastopolitiikkaa vastustava toimii luultavasti pelosta käsin eikä kääri isoja rahoja ilmastolle haitallisilta teollisuudenaloilta, mutta jossain muualla jollain on isommat ilmastoskeptikkojen mobilisointiin nojaavat panokset.
On myös mielenkiintoinen pointti, että ilmastoa koskeva sisältö liudentuisi toimituksessa. Usein näin varmasti käykin. Mutta eikö olekin epäeettistä olla kirjoittamatta ilmastonmuutoksesta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä vain sillä perusteella, että jutut eivät vetoa tarpeeksi lukijoihin? Ajetaanko tällaisella toiminnalla lukijan etua ajatellen vai euron kuvat silmissä?
Ja kuinka kuuma ja kuiva planeetta tarvitaan, jotta kukaan ei mistään hinnasta suostuisi ainakaan kiistämään ilmastokriisiä?
