Ongelmat ovat torilta kaukana – niitä varten täytyy kulkea syvälle Etelä-Neuköllniin, missä talot harmaantuvat asteittain ja köyhyyden todellisuus näkyy vähä vähältä enemmän katukuvassa. Alkoholismi, väkivalta ja suvaitsemattomuus kaikkiin suuntiin elävät täällä. 

Runsaan kahden vuoden aikana median lempiongelma on ollut turkkilaistaustaisen väestön integroituminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa. Neuköllnin pormestari Heinz Buschkowsky luennoi aiheesta Freie Universitätin toimittajakoulun stipendiaateille viime keskiviikkona.  

Kärkkäistä mielipiteistään tunnettu Buschkowsky ei tuomitse turkkilaisten maahanmuuttoa. Hän pitää sitä tarpeellisena jo johtuen siitä, että ilman heitä Saksan työikäinen väestö kutistuu muutamassa vuosikymmenessä kestämättömällä tavalla. Siitä huolimatta hän kokee tehtäväkseen saada turkkilaisperheiden lapset osaksi yhteiskuntaan, mikä tarkoittaa koulutusta, työmahdollisuuksia ja pitkällä tähtäimellä työntekijöiden riittävyyttä. 

Suurin este Saksan uuden nuorison ja sitä ympäröivän yhteiskunnan välillä on Buschkowskyn mukaan saksanturkkilaisten traditionaalinen ja vanhoillinen arvomaailma. Argumentti kuulostaa yhtä kärkkäältä kuin pormestarin saksalaisista saksalaisista käyttämä termi ”luomusaksalainen”, mutta sille on myös perusteensa. Saksassa asuvat turkkilaistaustaiset kun edustavat vanhoillisempaa turkkilaista kulttuuria kuin modernimmat Turkissa asuvat turkkilaiset. 

Syy on siinä, että iso osa Saksaan muuttaneista turkkilaisista perheistä on lähtöisin Turkin maaseudulta. Kaksi Istanbulissa elävää ystävääni sanoivat muutaman kuukauden Berliinissä asuttuaan, että Neuköllniä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua Pikku-Istanbuliksi, koska tunnelma on pikemminkin samanlainen kuin heidän kotikaupungissaan ehkä 20 vuotta sitten. Vielä helpommin avautuva esimerkki on se, miten paljon Neuköllnissä viime keväänä näkyi jalkapallojoukkue Bursasporin lippuja, kun kyseinen joukkue voitti Turkin mestaruuden ensimmäisenä ei-istanbulilaisena joukkueena yli 25 vuoteen. 

Vanhakantainen turkkilaisuus on siis vahva osa Neuköllnin identiteettiä. Huono puoli siinä on se, että monissa perheissä ei tunnusteta esimerkiksi koulutuksen tarvetta kaikille lapsille tai edes koulutuksen tuomia mahdollisuuksia. Kyseinen jakauma on varsin yleinen, otti tarkasteltavakseen sitten miltei minkä tahansa maan maaseudut ja kaupungit. 

Lienee kuitenkin tarpeen myös muistuttaa, miksi niin suuri määrä turkkilaisia on löytänyt tiensä juuri Saksaan ja ennen muuta Berliiniin ja Hampuriin. Syynä on se, että 1960-luvulla alkanut Länsi-Saksan talousihme ei olisi ollut mahdollinen ilman vierastyövoimaa. Vierastyön toinen aalto tuli enimmäkseen Turkista. Tuolloin ei kuitenkaan ajateltu, että siirtotyöläiset haluaisivat jäädä löytämäänsä unelmiensa maahan vielä sittenkin, kun Saksa jo seisoisi omilla jaloillaan. Siitäkin huolimatta, että heille ei enää tarjottaisi töitä. 

Parempi kai silti, että ongelmaan herätään reagoimaan edes nyt. Buschkowsky kertoo luennolla, kuinka Neukölln pyrkii kaupunginosana luomaan uusia tapoja asukkaiden integroimiseksi osaksi yhteiskuntaa. Ongelmakouluna mediassakin esiintynyt Rütli-koulu on tätä nykyä Campus Rütli -projekti, jonka tarkoituksena on tehdä koulusta vahva osa koko lähialuetta. Toisaalta Buschkowsky haluaisi Saksaan Hollannin mallin mukaisen sanktiojärjestelmän, joka pakottaisi toisesta kulttuurista tulleet ottamaan vastuuta omasta integroitumisestaan sosiaalietuuksien menettämisen uhalla. 

Luentonsa alkupuolella Buschkowsky ottaa esiin myös Suomen, joka hänen mukaansa vielä 15 vuotta sitten oli niiden maiden kärkijoukossa, jotka olivat esikuvallisia demokratian, vapauden, suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden tyyssijoja. Tätä nykyä hän pitää maahanmuuttopolitiikassa esikuvinaan Kanadaa ja skotlantilaista Glasgow’n kaupunkia. 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Äpit, pädit ja lehdistön (t)uho - 12.08.2011
• Köyhä mutta seksikäs - 14.06.2011
• Vaaleja odotellessa - 12.04.2011
• Muurin viimeiset varjot - 11.03.2011
• Jonottamisen perusteita - 11.02.2011
• Jos jouluna on lunta - 10.01.2011
• Kuinkas sitten kävikään - 07.12.2010