Joulukuussa menetin luottamukseni täkäläiseen poliisiin. Valamiehistö oli juuri päättänyt, että heinäkuussa Staten Islandilla Eric Garnerin kuoliaaksi kuristanutta poliisia ei syytetä. Viikkoa aiemmin oli julkistettu, että myöskään elokuussa Fergusonissa Michael Brownin ampunutta poliisia ei syytetä.

Amerikkalaiset protestoivat päätöksiä osoittamalla mieltään lukuisissa kaupungeissa. Berkeley liittyi joukkoon Garnerin kuristajan päästyä pälkähästä.

Brownin ja Garnerin tapauksissa on yksi iso ero: siinä missä Brownin tapaukseen liittyy ristiriitaisia silminnäkijälausuntoja ja tutkinnallisia kummallisuuksia, Garnerin kuristaminen on videolla. Ei tarvitse miettiä, ketä uskoa, kun voi katsoa ihan itse.
Poliisin toiminta tilanteessa on niin käsittämätöntä, että ymmärrän hyvin, miksi väki jalkautui kaduille ilta toisensa jälkeen ”I can’t breathe” -kylttien kanssa (”En saa henkeä”).

Berkeleyn ensimmäisissä mielenosoituksissa muutama sata henkeä marssi kylttien kanssa kaduilla ja huusi iskulauseita. Se oli aika tavallinen, varsin rauhallinen mielenosoitus. Olispa virkavaltakin pysynyt rauhallisena.

Mellakkavarusteisiin pukeutuneet poliisit olivat alusta lähtien niin kovaotteisia pamppuineen ja kyynelkaasuineen, että teki itsekin mieli liittyä mielenosoittajiin. Moni liittyi: vilkkaimpana iltana Berkeleyssä marssi parituhatta ihmistä.
Berkeleyn poliisin kuumenemisesta on hurjaa videomateriaalia. Yhdellä opiskelijakaverin kuvaamalla videolla tarvitaan kaksi poliisia pitelemään kiinni raivopäisestä kollegasta, joka yrittää käydä mielenosoittajan kimppuun pamppunsa kanssa.
Jos poliisi olisi lähestynyt tilannetta vähän rakentavammin, mielenosoitukset tuskin olisivat kärjistyneet nyt nähdyllä tavalla ikkunoiden rikkomiseksi, poliisiautojen tuhoamiseksi ja moottoritien valloittamiseksi.

Kun poliisi ei kestä edes verbaalista provosointia, ei ihme, että heillä on vaikeuksia säilyttää harkinta ja maltti oikeasti tiukoissa tilanteissa.

Yhdysvalloissa kukaan ei pidä virallisesti kirjaa poliisin surmaamista ihmisistä. Liittovaltion poliisi (FBI) tilastoi epävirallisesti ”oikeutetut henkirikokset”, joissa poliisi on toiminut protokollan mukaan. Näitä tapauksia kirjataan nelisensataa joka vuosi.
Facebookissa sivusto ”Killed By Police” kerää uutisraportteja poliisin surmaamista ihmisistä. Vuonna 2014 tapauksia kertyi 1 100. Kukaan ei tilastoi, kuinka monta kertaa poliisi on käyttänyt asetta niin, että kukaan ei kuollut.
Tietenkin poliisiakin ammutaan. Päättyneenä vuonna 50 amerikkalaispoliisia kuoli ampumisen seurauksena.

Suomessa poliisi laukaisee aseen virkatehtävässä keskimäärin kymmenkunta kertaa vuodessa. 2000-luvulla poliisin virkatehtävissä ampumiin luoteihin on Suomessa kuollut kaksi ihmistä. Suomessa jokainen poliisin aseenkäyttötilanne tutkitaan, ja tilanteiksi lasketaan myös aseesta varoittaminen ja aseella uhkaaminen.

Jos Yhdysvalloissa poliisi ampuisi väkilukuun suhteutettuna yhtä paljon ihmisiä kuin Suomen poliisi, 2000-luvulla amerikkalaispoliisin luoteihin olisi kuollut 113 ihmistä.

Sille, miksi täällä poliisin liipasinsormi on niin herkkä, on tarjottu monia selityksiä. Yhdysvalloissa aseiden omistaminen on yleistä, joten poliisilla on jokaisessa tilanteessa vastassaan mahdollinen, tietyillä alueilla jopa todennäköinen aseenkantaja. Se epäilemättä nostaa kohtaamisten lähtösykettä turhankin korkealle.

Hyvinvointierot ovat valtavat, rasismi on yleistä, poliisikouluun rekrytoidaan vääränlaisilla motiiveilla varustettuja ihmisiä, ampumistilanteissa poliisi tähtää keskiruumiiseen eikä jalkohin ja niin edelleen. Kaikki nämä varmasti vaikuttivat siihen, että poliisi tappoi päättyneenäkin vuonna 1 100 amerikkalaista. Niitä ihmisiä, joiden elämää, katuja ja kaupunkeja poliisin on määrä turvata.

Ihmiset eivät luota poliisiin, ja joulukuun tapahtumia todistettuani on pakko todeta, että ymmärrän hyvin, miksi eivät.

Onneksi valopilkkujakin on. Opiskelukaveri kirjoitti juuri henkilökuvan Berkeleyn naapurikaupungin Richmondin poliisipäälliköstä Chris Magnusista, joka on uudistanut Richmondin poliisin partiointiperiaatteet, laittanut poliisit tutustumaan oman piirinsä asukkaisiin ja romuttanut poliisiaseman hyvä veli -etenemisjärjestelmän.

Arvatkaa mitä tapahtui? Kaupunkilaisten luottamus poliisiin palasi. Murhaluvut ovat pudonneet alle puoleen, ja nykyään richmondilaiset kertovat poliisille rikosten selvittämistä auttavat tietonsa. Täällä puhutaan jo ”Richmondin mallista”.

Minusta se on tosielämän esimerkki siitä, että muutoksen on lähdettävä poliisista.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Täytyy lähteä, jotta voi palata - 03.06.2015
• Kirja on toimittajabrändin peruskivi - 23.04.2015
• Mikä tekee opettajasta hyvän? - 11.03.2015
• Astronomiaa ja merigeologiaa, koska miksi ei - 23.01.2015
• Amerikkalainen mediadieetti - 25.11.2014
• Kannattaa olla tähtiainesta - 21.10.2014
• Tämä on alku - 23.09.2014