Olen tehnyt pitkään töitä urheilutoimittajana.

Siinäpä yksinkertainen toteamus. Jostain syystä lauseen kertominen aiheuttaa suomalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelukumppanissa hämmästyttävän erilaiset reaktiot.

Suomessa ihmetellään, jos kuka tahansa hyvin koulutettu, terävä ja taitava toimittaja kirjoittaa työkseen urheilusta eikä jostain huomattavasti tärkeämmästä.

Täällä Kaliforniassa olen aistinut kollegoiden reaktioissa useammin innostusta, arvostusta ja jopa kateutta. Kaiken kokenut sotakirjeenvaihtaja alkoi spontaanisti suitsuttaa urheilukirjoittamista yhtenä tarinankerronnan parhaista lajeista. Monille Berkeleyn ensimmäisen vuoden toimittajaopiskelijoille urheilutoimittajan pesti on tavoite, unelma-ammatti.

Kyse ei ole pelkästä pinnallisesta kohteliaisuudesta, vaan suhtautuminen näkyy opinto-ohjelmassa. Yhdysvaltain arvostetuimpiin toimittajakouluihin kuuluva laitoksemme tarjosi syksyllä Sports Reporting -kurssin, jota veti Pulitzer-palkittu George Dohrmann. Kävin harrastusmielessä silloin tällöin kuuntelemassa Dohrmannin vieraita ja juttuklinikoita. Kunnianhimo ja vaatimustaso olivat kovaa luokkaa. Tutkivan journalistin ote ja luovan kirjoittamisen keinot olivat Sports Illustratedin toimittajan opetusten ytimessä kovan työmoraalin ja tinkimättömän kriittisten näkökulmien ohella.

Narratiivisen journalismin opetuksessa urheilukirjoittaminen oli esillä lukemistoissa ja keskusteluissa. Professori Cynthia Gorney omisti kurssillaan yhden viikon urheilujutuille, joita muutenkin vilisi analysoimissamme esimerkeissä läpi lukukauden. Gorney kirjoittaa itsekin upeasti rakennettuja urheilutarinoita esimerkiksi The New Yorkeriin, The New York Times Magazineen ja Sports Illustratediin. Aikakauslehtikirjoittamisen kurssia vetänyt Jennifer Kahn on palkittu tiede- ja urheilukirjoittaja, joten hänkin avasi opiskelijoille urheiluaiheiden kerronnallisia sekä kielellisiä mahdollisuuksia – ja hauskuutta.

Urheilu tarjoaa draamaa, tunteita ja toimintaa, ja niitä amerikkalaiset rakastavat. Kentiltä löytyy sankareita, konnia ja hieman vinksahtaneita tyyppejä. Urheilijat saattavat puhua tylsää jargonia, mutta kunnon journalisti ei tyydy pinnallisiin kommentteihin. Monia urheilijoita ajaa menestykseen (tai kadotukseen) jonkinlainen vimma, sisäinen jännite tai trauma, jonka tunnistaminen, kuvaileminen ja purkaminen vetävän tarinan muotoon kertoo usein jotain olennaista elämästä.

Amerikkalaiset tunnistavat itsensä rakkaista urheilulajeistaan ja niiden arkkityypeistä. Urheilujoukkueen pukukoppi on laboratorio, jossa erilaiset taustat, kulttuurit ja koulutustasot törmäävät. Tarinat urheilusta ovat usein myös tarinoita rodusta, luokasta tai yhteiskunnasta.

Keitä me olemme? Amerikkalaiset kirjoittajat John Updikesta ja Ernest Hemingwaystä alkaen ovat hakeneet kysymykseen vastausta urheilukentiltä.

Tärkeimmät amerikkalaiset aikakauslehdet kirjoittavat urheilusta usein ja kunnianhimoisesti. Myös varsinaisiin urheilumedioihin haluavia taitavia journalisteja riittää, mikä kertoo kulttuurista ja laadukkaasta koulutuksesta. Kun parina edellisvuonna tutkin suomalaisittain isoon urheilutoimitukseen suunnattuja kesätoimittajahakemuksia, tilanne oli kauniisti ilmaistuna erilainen.

Urheilun asema on suomalaisessa yhteiskunnassa toki paljon ohuempi kuin Yhdysvalloissa, mutta paremmilla tarinoilla voisi olla arvoa taistelussa laskevia levikkejä vastaan. Siis jos journalismia on tarkoitus tehdä muillekin kuin ruumiinkulttuuria väheksyvälle eliitille.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mihin journalismia tarvitaan? - 30.04.2012
• Myytti hyvästä kirjoittajasta - 04.04.2012
• Kaapista ulos - 23.02.2012
• Poliisi pamputtaa taas - 22.11.2011
• Moniosaajia leirityksellä - 10.10.2011
• Obama jahtaa toimittajia - 07.10.2011