Kevätlukukausi alkoi, ja ensimmäisen kurssitapaamisen alussa käytiin perinteinen esittelykierros. Vähän myöhemmin professori pysähtyi kesken lauseen. Hän oli juuri viitannut luokkakaveriini Keithiin persoonapronominilla “he”, mutta jäi empimään. Keith oli laittanut ensimmäisen päivän kunniaksi luomiväriä.

“Anteeksi, unohdin kysyä kaikkien pronominit”, hän sanoi nolostuneena.

Amerikkalaisten yliopistokampusten poliittisesta ilmastosta ja erityisesti identiteettipolitiikasta on kirjoitettu viime vuosina paljon. Olen seurannut keskustelua hieman sivusilmällä, mutta USC:n kampuksella se muuttuu lihaksi. Trigger warningin, safe spacen ja microaggressionin kaltaiset termit ovat arkipäivää. Taidekoulun puolella vierailuluentojen aluksi suoritetaan “land acknowledgement”; pieni puhe, jossa kiinnitetään huomiota siihen, että tapahtuma tapahtuu alueella, joka on viety alkuperäiskansoilta – Los Angelesin keskustan kohdalla Tongva-heimolta.

Olen kymmenisen vuotta vanhempi kuin suurin osa Annenbergin maisteriopiskelijoista, ja tunnistan professoreiden epäröinnin muuttuvan kielenkäytön ja kulttuuri-ilmaston äärellä. Alkuperäiskansojen oikeuksista tai sukupuoli-identiteettien moninaisuudesta ei juuri puhuttu, kun me opiskelimme ensimmäistä kertaa yliopistossa, eikä useimmilla työpaikoilla hiljennytä land acknowledgmentin äärelle. Sopivat termit on parasta opetella, koska monet opiskelijat suhtautuvat aiheeseen intohimoisesti. (Hyvä niin!)

Toimittaja Andrew Sullivan kirjoitti vuonna 2018 New York Magazinessa näin: [http://nymag.com/intelligencer/2018/02/we-all-live-on-campus-now.html]

“Over the last year, the most common rebuttal to my intermittent coverage of campus culture has been: Why does it matter? These are students, after all. They’ll grow up once they leave their cloistered, neo-Marxist safe spaces. The real world isn’t like that. You’re exaggerating anyway. And so on. I certainly see the point. In the world beyond campus, few people use the term microaggressions without irony or an eye roll; claims of “white supremacy,” “rape culture,” or “white privilege” can seem like mere rhetorical flourishes.”

Siis mitä väliä, Sullivan kysyy. Pian opiskelijat kasvavat aikuisiksi ja kohtaavat oikean maailman. Hän vastaa, että asialla on väliä, koska näiden yliopistojen opiskelijat edustavat maan tulevaa eliittiä, ja pian heidän näkemyksensä ja maailmankuvansa ovat yhteiskunnassa merkittäviä.

Mutta ne pronominit: Los Angelesissa olen oppinut luettelemaan tarvittaessa omat pronominini (she, her, hers) ja laittamaan ne myös näkyville esimerkiksi Twitter-esittelytekstiini. Ajatuksena on, että pronominit esiinnostamalla rikotaan automaattista, nimeen ja ulkonäköön perustuvaa jakoa he-ihmisiin ja she-ihmisiin ja tehdään ihmisille helpommaksi määritellä ne termit, joita he haluavat itsestään käytettävän.

Yhdysvalloissa journalismin tyyliraamattu AP Stylebook hyväksyi vuonna 2017 monikkopronomini “theyn” sopivimmaksi neutraaliksi yksikköpronominiksi – joskin se kannattaa AP:n mukaan kiertää, jos se on kierrettävissä.

Jos aiheeseen haluaa perehtyä syvällisemmin, suosittelen englannin- ja lingvistiikan professorin Dennis Baronin tuoretta kirjaa “What’s Your Pronoun?” (New York Timesin arvion voi lukea täältä: https://www.nytimes.com/2020/01/21/books/review/whats-your-pronoun-dennis-baron.html). “Theyn” kanssa vaikeilevia professori lohduttaa sillä, että englannissa on ollut sukupuolineutraaleja pronomineja (“ze”, “thon”, ja “heer”) vuodesta 1375. Ne ovat jääneet kielestä pois, mutta yksikkö-they on toiminut englannissa Shakespearesta saakka ja pidempään kuin yksikkö-you.

Suomalainen huokaa helpotuksesta ja sanoo “hän” ja “he”.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• VOIKO KULTTUURIJOURNALISMIA OPETTAA? - 18.05.2020
• Lukuvuoden erilainen loppu - 30.03.2020
• Panos-tuotos-suhde, eli kannattaako kulttuuritoimittajaksi kouluttautuminen - 12.03.2020
• Nuorisoa ahdistaa - 04.03.2020
• “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019
• Tervetuloa Kaliforniaan! - 05.11.2019