Toinen lukukauteni Columbia Journalism Schoolissa on edennyt salamavauhtia. Puolet siitä on jo takanapäin ja reilun parin kuukauden päästä juhlimme jo valmistujaisia. Karu, pitkittynyt talvi on pikkuhiljaa väistymässä ja Central Parkin ruohikot ovat viimeisten parin viikon aikana alkaneet pilkistellä sulavan lumivaipan alta. Kevätaurinko lämmittää jo aika-ajoin poskipäitä, ja vuodenajan vaihdoksesta piristyneiden newyorkilaisten suunpielet tuntuvat kääntyvän yhä helpommin kohteliaaseen hymyyn.

Koulun kova tahti on pysynyt yllä tälläkin lukukaudella, mutta lasku on ollut pehmeämpi sillä nyt kroppa ja mieli tietävät jo mitä haasteita arki tuo tullessaan. Kaikkien muiden koulutehtävien lisäksi suuritöinen gradu kummittelee jatkuvasti takaraivossa. Aika on allokoitava fiksusti, jotta sen työstölle löytyy tarvittava aika. Pitkän kertovan tekstin deadline häämöttää kuukauden päässä. Säännöllinen jooga ja hengitysharjoitukset pitävät liiallisen stressin onneksi hyvin kurissa.

Politiikan kurssiamme on tämän lukukauden vetänyt New Yorkeriin vuosia kirjoittanut entinen journalismikoulun dekaani Nicholas Lemann. Hänen ansiostaan kuluneet viikot ovat tuoneet amerikkalaisen yhteiskunnan kurssimme tutkimuskohteeksi, mikä on laajentanut ymmärtämystäni ympärilläni sykkivästä supervallasta. Lukuvaatimukset jokaisen viikon tiistaille ja torstaille ovat käsitelleet kaikkea Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän peruspilareista suuryhtiöiden monopoleihin, Irakin sotaan ja terveydenhuoltojärjestelmän heikkouksiin.

Lukukauden ensimmäinen politiikan kurssin juttutehtäväni vei minut vuorokauden mittaiselle visiitille Washington DC:hen helmikuun alussa. Köröttelin linja-autolla viisi tuntia pääkaupunkiin ja osallistuin Yhdysvaltain vaaleja ja äänestystä koskevaan vuosittaiseen konferenssiin. George Washingtonin yliopistossa pidetyn lähinnä kansalaisjärjestöille ja kuntien äänestysvastaaville suunnatun tapahtuman yksi pääjärjestäjistä oli Marylandissa päämajaansa pitävä Fair Vote –järjestö. Tehtävänäni oli perehtyä järjestön toimintatapoihin ja päämääriin.

Fair Vote on varsin pieni asiantuntijoiden vankalla tietämyksellä ja demokratiaa vaalivien säätiöiden rahoilla pyörivä ajatushautomo, joka jo 90-luvun alusta lähtien on koettanut istuttaa suhteellista vaalitapaa pääosin yksinkertaiseen enemmistöön perustuvan järjestelmän mukaan toimiviin paikallisvaaleihin. Fair Voten mukaan enemmistöäänestys, jossa jokaisesta vaalipiiristä valitaan jatkoon vain voittaja, vääristää demokratiaa, johtaa vaalipiirirajojen laskelmoivaan muunteluun ja vie motivaation äänestäjiltä. Viime syksyn Yhdysvaltain kongressin välivaaleissa äänestysprosentti oli vaivaiset 36,4 %. Viimeksi vuonna 1942 äänestysprosentti oli näin alhaisella tasolla. Vaikka Fair Vote toimii aktiivisimmin paikallistasolla, se pyrkii pitkällä tähtäimellä vaikuttamaan myös kongressin ja presidentin äänestyksiin. Päämääränä on, että vähemmistöjen äänet saataisiin näkyviin ja että eniten ääniä saaneet ehdokkaat eivät putoisi pelistä, kuten kävi vuoden 2000 presidentinvaalikamppailussa George W. Bushin ja Al Goren välillä.

Noin 300 osallistujaa paikalle houkutelleen konferenssin ohjelma koostui paneeleista, joissa pohdittiin muun muassa miten äänestäjiä saataisiin paremmin houkuteltua äänestyspaikoille ja miten käytännön järjestelyitä, kuten äänestäjäksi rekisteröitymistä voitaisiin helpottaa. Fair Vote veti iltapäiväsession vaalitulosten edustavuudesta, minkä jälkeen keskusteltiin vielä ulkomailla komennuksella olevien sotilaiden ja ulkoamerikkalaisten äänestämisvaikeuksista. Kahvitauoilla vedin hihasta Fair Voten edustajia ja tein tarvittavat haastattelut. Ainakin pari asiantuntijaa kehuivat Suomen suhteellista vaalitapaa ihanteelliseksi kuultuaan mistä päin maailmaa olin paikalle saapunut.

Lounastauon jälkeen tapahtumaan tallusti parimetrinen Washingtonin osavaltiosta paikalle lentänyt Krist Novoselic, 90-luvun superbändi Nirvanan basisti. Yhtyeen ”Smells like Teen Spirit” –biisin tapaisia hittejä teininä innokkaasti kuluttaneena ex-fanina astelin sydän pompottaen tämän legendan eteen ja esittelin itseni. Novoselic on jo vuosia toiminut Fair Votin hallituksen puheenjohtajana ja tietenkin halusin häneltä haastattelun juttuuni. Novoselic kohteliaasti suostui pyyntööni, ja väen kokoonnuttua konferenssin jälkeen pienimuotoiseen cocktail-tilaisuuteen sain vihdoin haastateltua tätä amerikkalaista demokratiaa vahvasti kyseenalaistavaa konkaria. Varttitunnin pituinen kohtaaminen iski pisteen i:n päälle, minkä jälkeen kiiruhdin linja-autoasemalle ja suuntasin tyytyväisenä takaisin isoon omenaan.

Vaikka pääkaupunkiin kohdistunut pyrähdykseni oli ehdottomasti helmikuun kohokohta, aikani Columbian campuksella on sekin ollut tiedonjanoani tyydyttävää. Suoritan pari kurssia School on International and Public Affairs –opinahjossa. Perehdyn terrorismiin ja latinalaisen Amerikan taloudelliseen kehitykseen. Lisäksi olen vihdoin päässyt työstämään omaa mediaani ja leikannut Brasiliassa joulutauolla kuvaamaani videomateriaalia graduani varten.

Parin viikon päässä häämöttää journalismikoulun ”Career Expo”, jossa me opiskelijat pääsemme myymään taitojamme yli sadalle paikalle saapuvalle mediatalon edustajalle. Kymmenen minuutin pituisten järjestettyjen haastattelujen aikana tulee tehdä vaikutus ja osoittaa kykynsä ja tietämyksensä haastattelijan edustamasta mediaorganisaatiosta. Sitä varten tulisi tässä nyt pikkuhiljaa alkaa valmistautua ja muutenkin alkaa miettiä miltä elämä voisi näyttää Columbia-vuoden jälkeen…

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohi on… - 15.06.2015
• Saippuakuplia ja poliisiväkivaltaa – Tuoreimmat muistot juuri päättyneestä opiskeluvuodestani - 18.05.2015
• Kun metropoli yhtäkkiä hiljenee… - 03.02.2015
• Runsaudenpulan aiheuttamat valinnan vaikeudet ja juuri ja juuri mukiinmenevät tulevaisuuden näkymät - 10.11.2014
• Uusi osoitteeni on Manhattan - 10.10.2014